Mustan koiran omistaja

Tarina alkaa näin: Eräänä iltana pänttäsin asuntolassa hindin kielioppia, kun meidän intialainen kokki, Pramod, tuli kyselemään että mitäs uutta olen oppinut tällä kertaa. Olin juuri kirjoittamassa käännöslausetta ”Kuka on tuon mustan koiran omistaja?”. Pramod katsoi hetken kummissaan ja kysyi sitten, miksi ihmeessä opettelen tällaisia lauseita. Eikö olisi järkevämpää opetella jotain käyttökelpoisempia arkielämän ilmaisuja. Eihän täällä kovin moni edes omista koiraa!? Koitin saada kokin ymmärtämään, että tässä on nyt uuden kielioppiasian opettelu meneillään, ja jatkoin päättäväisesti lauseen toistamista. Pramod kuitenkin edelleen naureskeli kyseenalaistaen hindiopeni opetusmetodit ja järjenjuoksun. Itse olin kuitenkin ylpeä tästä kieliopillisesti monimutkaisesta uudesta ilmaisusta. Lauseeni jaksoi huvittaa Pramodia, ja monia muitakin asuntolassa, vielä seuraavanakin päivän, mutta tuumasin itsevarmana, että löydän kyllä vielä sopivan tilanteen, jossa pääsen käyttämään lausettani (vaikka mielessäni mietinkin, että näinköhän löydän…).

Viikko vierähti ja toinenkin, kunnes viime lauantaina tapasin hänet, mustan koiran omistajan! Mentiin kämppikseni Isan intialaisen työkaverin luokse kylään, ja saapuessamme perille, kuulin koiran haukuntaa. Katsoin ylöspäin, ja näin parvekkeella ison mustan koiran! Hetken mietin, keräsin rohkeuteni, ja kysyin Isan työkaverilta ”Uss kale kutté ka malik kaun hai?”. Nainen katsoi minua ihmeissään ja nauraen kertoi olevansa tuon mustan koiran omistaja. Ihmetellen hän kysyi, missä olen oppinut puhumaan hindiä noin hyvin, monimutkainen lause ja kieliopillisestikin täysin oikein! Voitte varmaan jo arvata, että kyllä kerroin kotona kokillemme ylpeänä tästä arkielämän kohtaamisesta!

Hindin opiskelu jatkuu ja motivaatio sen kun kasvaa vaan! J

Paikallisbussilla Pushkariin

Toimi! Intia-kiukkuni alkoi laantua jo hypätessämme paikallisbussiin Jaipurin bussiasemalla. Ensin matkattiin Jaipurista Ajmeriin, jossa vaihdettiin bussia ja jatkettiin matkaa kiemurtelevia vuoristoteitä pitkin Snake Mountain –vuoren yli Pushkariin. Yhteensä noin neljän tunnin bussimatka maksoi 130 rupiaa, eli pari euroa. Kyllä kelpaa ajella bussilla ympäri Intiaa!

Idexin asuntolan johtaja on innokas tarjoamaan omia ”superdiilejään” pahaa aavistamattomille viikonloppureissaajille. Valmis pakettiloma Pushkariin, sisältäen oman auton ja kuljettajan, hotellin, kameliratsastusta ja illallisen perillä, maksoi ”vain” 5000 rupiaa (reilut 70 euroa). Lauantaiaamuna pari tyyppiä asuntolasta hyppäsikin yksityisautoon, samaan aikaan kun me Isan kanssa päättäväisesti suunnattiin kohti bussiasemaa. Pushkarissa päätettiin yöpyä vähän paremmassa huoneessa, josta maksettiin 400 rupiaa eli noin 6 euroa/pää. Kyllä jää asuntolan pomon diilit kakkoseksi, jos jaksaa vähän itse nähdä vaivaa. Ja mitenkäs se sanonta menikään, että ei se päämäärä vaan matka... Onneksi siis löysin huonetoveristani reissukaverin, joka myös osaa nauttia tiivistunnelmaisesta bussikyydistä ja paikallisten bussiasemien ah niin paikallisista kyykkyvessoista.

 Pushkarissa pari päivää hujahti pyhissä tunnelmissa. Maailmankaikkeuden luoja, Brahman, taisteli aikoinaan lootuksen kukkien avulla paholaista vastaan. Maahan pudonneista lootuksen terälehdistä syntyi pyhä Pushkar-järvi, jonka pyhään veteen on kuuleman mukaan ripoteltu myös Mahatma Gandhin tuhkat. Brahmalle pyhitetty temppeli Pushkarissa on suosittu pyhiinvaelluskohde, jossa jokaisen kunnon hindulaisen tulisi käydä ainakin kerran elämässään. Vaikka hinduja ei ollakaan, temppelin kylmän marmorilattian tuntuessa paljaiden jalkapohjien alla ja kirkkaan auringonpaisteen häikäistessä silmiä melkein pystyin tuntemaan lootuksen terälehtien putoilevan kaikkitietävän, voittamattoman Brahman kätösistä.

Sunnuntaiaamuna paikalliset siemailivat chaita Pushkarin katujen varsilla, toivotellen hyviä huomenia meille, ja muille Intian ihmettelijöille. Pikkukaupungin hyväntuulisessa ja leppoisassa tunnelmassa oli helppo relata. Parhaimman Intiassa syömäni aamiaisen jälkeen ohjelmassa oli liikunnallista terapiaa shokkipotilaalle: kiivettiin läheisellä vuorella sijaitsevalle temppelille, upeat maisemat! Pushkarin kaupustelijat eivät olleet yhtään niin tyrkkyjä kuin Jaipurissa, mikä lievitti Intia-kiukkuani entisestään. Astuessani kangastennarillani mehevään lehmän kakkaan, viereinen kaupustelija totesi hymyillen: ”Älä huoli, se tuo onnea loppuvuodeksi”. Niinpä. Kyllä siinä alkoi itseäkin naurattaa.

Tuonne huipulle kiivettiin!

Intia-kiukku

En yleensä harrasta kulttuurishokkeja. Niin kuin en näköjään tälläkään kertaa – ajattelin. Kaikesta jännittävästä ja uudesta hurmioituneena reilut kuusi viikkoa Intiassa on hujahtanut nopeasti. Kaikki on mennyt loistavasti, paremmin kuin uskalsin odottaakaan, ruoka on hyvää, ihmiset ystävällisiä, Intia on ihana! Jopa 6 asteen huonelämpötila tuntui enemmänkin ”jännittävältä” kokemukselta, kuin kurjalta. 

Kuluneen viikon aikana koin kuitenkin ensimmäisen Intia-kiukkuni. Kulttuurieroja. That’s it. Wikipedian mukaan kulttuurishokkiin kuuluu neljä vaihetta, joista ensimmäinen on kuherruskuukausi: ”Uuteen kulttuuriin saavuttaessa innostus nähdä ja kokea kaikki ulkopuolisen tarkkailijan silmin. Vieras kulttuuri nähdään hyvässä valossa huomaamatta sen huonoja puolia.” Kyllä, kuherruskuukauteni Intian kanssa taisi juuri tulla päätökseen.

Vaihe kaksi: Shokin kynnysvaihe: ”Pienet asiat alkavat ärsyttää ja uuden kulttuurin huonot puolet ja käytännön ongelmat tulevat esiin. Väsymys, masennus ja koti-ikävä ovat tämän vaiheen yleisiä oireita.” Innolla odottamani häät jäivät juhlimatta, ja upouusi sari käyttämättä. Kai se kuuluu tähän kulttuuriin, että suunnitelmien muutoksista ei juuri ilmoiteta, nimittäin vasta saman päivän aikana kuulin työkaveriltani ettei sittenkään mennä häihin. Ja kun edellisenä iltana olin kiireessä hakenut sari-paitani räätäliltä ja tuhlannut rupiani juhlakoruihin. Ai kiukuttaako? Kyllä. Ehkä laitan sarin ja kaikki ne blingbling-korut joku päivä päälle töihin, ihan vaan kostoksi. Tälle viikonlopulle suunniteltiin työkavereiden kanssa reissua Pushkariin, mutta vielä torstainakaan kukaan ei tuntunut tietävän milloin lähdetään, vai lähdetäänkö ollenkaan. Työviikon päätteeksi ilmoitin, että lähden kaverini (SUOMALAISEN) kanssa joka tapauksessa lauantaiaamuna, tulkaa mukaan jos tuutte (oikeesti sanoin sen hymyillen ja kohteliaasti). Ja sitten piti vielä päivän päätteeksi kinata tuktuk-kuskin kanssa hinnasta, joka yllättäen olikin muuttunut matkan aikana.Plaah.

Töissä on edelleen mielenkiintoista, mutta kaipaisin enemmän vaihtelevia tehtäviä (joita olen myös monesti pyytänyt). Eilen sitten sain hoidettavakseni uuden homman, jonka tuli olla valmis päivän loppuun mennessä. Ilmeisesti (liian) tehokkaana työntekjiänä sain homman valmiiksi ensimmäisen tunnin aikana. Lopun päivää sitten luinkin taas raportteja. Työkulttuuri muutenkin tuntuu olevan…no odottelevainen. Tammikuun ekalle viikolle suunniteltua kenttämatkaa ei olla vieläkään toteutettu, ja kaksi valmistamaani powerpoint-esitystä odottaa edelleen esittämistään. Turhauttavaako? Kyllä. Kaikki tapahtuu aina ”ensi viikolla”.

Viime yönä näin unta, jossa olin ostamassa jäätelöä, mutta myyjä pyysikin kassalla tuplahintaa alkuperäiseen nähden. Kinasteltiin hinnasta ikuisuus, kunnes loppujen lopuksi tuhahdin ja jätin jäätelön ostamatta. Edellisenä yönä puolestaan juoksin Jaipurin kaduilla pakoon jättimäistä dinosaurusta. Ehkä tämä nyt sitten on sitä kulttuurishokkia?

(Lehmät on kivoja)

(Ainiin, ne kulttuurishokin kaksi viimeistä vaihetta ovat seuraavat: 3. Sopeutuminen: ”Vähittäinen oppiminen, toimeen tuleminen erilaisissa tilanteissa ja ymmärrys toimintatapojen syistä auttavat sopeutumaan uuteen kulttuuriin. Olo alkaa tuntua kotoisammalta ja kommunikaatio-ongelmat vähenevät.” ja 4. Paluushokki: ”Paluu omaan kulttuuriin voi aiheuttaa suuremman shokin kuin kulttuurishokki vieraassa kulttuurissa. Uudelleensopeutuminen omaan kulttuuriin voi viedä aikaa vieraassa kulttuurissa kertyneiden kokemusten ja mahdollisesti muuttuneen omakuvan vuoksi” Shokkiin siis lopulta päädytään kuitenkin.)

Hindiä, joogaa ja aurinkoa

Huomenta Suomi!

Täällä tosin lähestytään jo lounasaikaa, ihanan iisi lauantaiaamu takana. Aamupalaksi banaanilettuja & teetä ja auringonpaistetta asuntolan katolla. Kyllä vain, tänään paistaa aurinko ja on LÄMMIN! Ihanaa! Bloggailu on jäänyt viime aikoina vähemmälle, oon nimittäin löytänyt hindin lisäksi toisenkin harrastuksen. Viime viikonloppuna heräsin molempina aamuina seiskalta joogaan, tänä aamuna kuitenkin päätin nukkua univarastot täyteen ja joogailla vasta iltapäivällä. Aloin kaivata liikuntaa heti tänne tultuani, ja koska ajatus lenkkeilystä tuolla kaduilla lehmien, kamelien ja riksojen seassa tuntuu melko absurdilta, päätin etsiä kunnollisen joogasalin. Googlailun ja parin puhelun jälkeen sopiva Jooga Ashram löytyikin, ja vieläpä melko läheltä asuntolaa. Suomen astangajoogatunteihin verrattuna meininki on vähän erilaista, mutta kuitenkin tarpeeksi fyysistä. Aamutunneilla enemmän lihastyötä ja iltatunneilla venytystä. Kyllä tuntui hyvältä vähän rutistella vatsalihaksia pitkästä aikaa! Ja mikä ihan tunne kun yhtäkkiä olikin lämmin! En muista, milloin viimeksi olisin täällä vähentänyt neljän kerroksen vaatetustani, mutta nyt heitin fleecen pois ja näytin joogaopelle peukkua, hyvä treeni!

Asuntolan kylmyydestä vielä muutama sananen. Eräänä iltana mietin, että kuuluuko täällä tosiaankin olla näin kylmä (kylppärissä höyry nousi hengittäessä, joten voitte vaan kuvitellla miltä tuntui suihkun jälkeen astua jäätävän kylmälle marmorilattialle...), ja päätin avata verhot ja vähän tutkailla ikkunoita. Ja kappas, eipäs siellä ollut lainkaan ikkunalaseja! Pelkät rautaritilät. Iltaisin ulkolämpötila voi kuulemma laskea lähelle nollaa, joten ei ihme että vähän palelsi!! Ei paljoa lämmitin (sellanen pieni, mutta sitäkin kovempaa ääntä pitävä, kuumaa ilmaa puhaltava laite) auta, jos lämmin ilma karkaa samantien ulos. Tiedustelin hindiopelta, että onko se ihan yleinen käytäntö täällä että eletään ilman ikkunalaseja, ja se oli aivan järkyttynyt asiasta ja esitteli miulle huolella kotinsa ikkunat, joissa siis oli tuplalasit. No, onneksi koko Idexin ylin johtaja tuli sattumalta pari päivää myöhemmin käymään asuntolassa, ja jo samana iltana paikalle saatiin ikkunankorjaaja. Ikkunoista siis lopulta löytyi myös lasilliset ovet, mutta niitä oli mahdoton laittaa kiinni ikkunoiden rakenteen vuoksi. Nyt ikkunat on korjattu, huone on huomattavasti mukavampi ja luovuin jo lämpökerrastostakin. Asuntolan pomo sanoi, että lähipäivinä ikkunoiden saumat vielä eristetään termoteipillä, ettei varmasti kylmä ilma pääse sisälle. Eilen en voinut enää muuta kuin nauraa, kun yhden lasittoman ikkunaluukun eteen oli ilmestynyt styroxlevy, teipattuna kimaltelevalla ohuella koristeteipillä :D

Pari viime päivää on ollut ihanan lämmintä ja aurinkoista. Arki rullailee täällä hyvin; töitä, hindiä, joogaa, ja väliajat sitten huristelenkin tuktukilla noiden paikkojen välillä. Sain myös uuden suomalaisen kämppiksen, ja hyvin tullaan juttuun. Eilen käytiin leffassa kattomassa Life of Pi (täällä siis näytetään muutakin kuin vain hindileffoja), todella hyvä elokuva, suosittelen! Maanataina täällä vietetään leijafestivaalia eikä mennä töihin ollenkaan. Työkaverini Amit kutsui miut viettämään festivaalipäivää perheensä kanssa, ilmeisesti leijojen lennättämistä ja ruokailua tiedossa, kivaa! Ja sain kutsun myös Amitin kaverin häihin! Tänään suuntaan sarikaupoille, jotta keskiviikkona olen sitten kelpo häävieras. Näitä odotellessa! Täällä on kivaa!! J

Uusi vuosi, uudet kujeet!

Suomalaisten enkelkuoro. Joulupuu on rakennettu...

Minun kujeeni tänä vuonna on hindinkielen opetteleminen. Päätin nimittäin aloittaa hindin yksityistunnit! Tapasin tulevan opettajani sattumalta joulupäivän iltana Jaipurissa asuvan Anun luona, jossa viriteltiin suomalaista joulutunnelmaa glögiä keitellen. Yllätyksekseni suomalaisten glögi-illassa enemmistö olikin intialaisia, Anun ystäviä, joiden joukossa oli myös Anun hindin opettaja. Olin jo pitkään kaivannut vähän ryhtiä hindin opetteluuni, joten rohkenin kysäistä, josko oppitunteja järjestyisi minullekin.

Tästä eteenpäin käyn kaksi kertaa viikossa opettajani luona tunneilla, ja kotona kokki auttaa kotiläksyissä – hyvä tiimi kasassa! Ope on intialainen rouva, joka on ammatiltaankin kieltenopettaja. Tiukka täti ja tahti on kova, mutta ei haittaa. Täällä on tapana, että puoli sukua asuu saman katon alla, joten tapasin myös viehättävän isoäidin. Ihmettelin vähän, kun isoäiti tuli eilen avaamaan oven aurinkolasit päässä – taisi olla rankemmat uuden vuoden bileet kuin meikäläisellä… No kohta kuulin, että syynä oli edellisen illan silmäleikkaus eikä krapula. Kivaa päästä kurkistamaan samalla myös intialaisen kodin sisälle! Eilisiltana tuli sähkökatkos kesken oppitunnin, joten lopputunnin sopertelin hindiä kynttilänvalossa, tunsin niin olevani Intiassa. Kotimatkalla tuktuk-kuski kysyi ”Which country?” Mietin hetken ja vastasin: ”Mein Finland se hun.” Ai että, kyllä olin ylpeä itsestäni ja tyytyväisenä hymyilin loppumatkan. Näitä elämän pieniä suuria iloja J

Uusi vuosi on alkanut hyvissä tunnelmissa, paitsi että täällä palellaan myös! Miksei kukaan kertonut, että Intiassa on KYLMÄ?! Aamulla töihin lähtiessäni mittari näytti 6 astetta (tähän täytyy vielä täsmentää, että lämpötila oli tämä asuntolan SISÄLLÄ...hrrrr! Kysyin juuri asuntolan johtajalta, oisko mitään mahdollisuuksia saada jonkinlainen lämpöpatteri huoneeseen, kuulemma ne on korjauksessa ja parin päivän sisällä järjestyy. Sen verran jo väitän tuntevani intialaista kulttuuria, että niitä pattereita odotellaan vielä ensi joulunakin...), ei siinä paljoa rantaläpsykät enää lämmitä. Eilen kävin villapaitaostoksilla (jotta voisin välillä pitää päälläni muutakin kuin sitä yhtä ainutta fleeceä, jonka pakkasin Suomesta mukaan) ja villasukat on ollut kovassa käytössä. Onneksi rinkasta löytyi myös lämpökerrasto, tosin luulin tarvitsevani sitä vasta myöhemmin kavutessani Himalajan huipulle. Sää kuulemma viilenee aina helmikuun loppuun asti, sitten aletaan vähitellen mennä kohti kesää. Työkaverini kertoi, että lämpömittarin lukemien mennessä alaspäin ruokaan lisätään aina enemmän ja enemmän chiliä (apuaa..), jotta pysytään lämpiminä. Ja teetä juodaan koko ajan. Tällainen sisäinen lämmityssysteemi täällä. No maassa maan tavalla, chiliä ja lämmintä chai masalaa naamariin vaan ja kohti uusia seikkailuja!

Uudet kurtat päällä, valmiina Uuden vuoden illalliselle.

Ilotulituksia & hindimusaa asuntolan katolla. Happy New Year!!

Onnentäyteistä Uutta Vuotta 2013!