Dhanyawad!

Tervepä terve... Helsingistä! Viisi kuukautta Intian ihmeiden äärellä on paketissa, ja vieläkin jaksaa ihmetyttää. Lauantaina palasin Intian juurilleni, Jaipuriin (+42, huh). Hyvästit ja heipat kavereille, työkavereille, hindin opelle, riksakuskille ja kotikulmille. Intia yllätti monen monta kertaa, ja niitä reissun parhaita kokemuksia on kertynyt paljon. Lähtiessäni reissuun kuulin varoitteluja, että Intiaa päätyy yleensä joko vihaamaan tai rakastamaan. Puoleni olen valinnut, voitte arvata kumpi se on ;)

Dhanyawad eli kiitos teille, kun seikkailitte kanssani! Mökkisauna tulille ja ruisleipää, mämmiä ja piimää pöytään!

Elämää ja kuolemaa Varanasissa

Auringon paahde, tukahduttava kuumuus ja vihdoinkin se mielikuvien Intia: pieniä ruuhkaisia kujia, kerjäläisiä ja kaupustelijoita. Intian nälkä ilmeisesti kasvaa syödessä, sillä päädyttiin myös koko viiden kuukauden reissuni karmeimpaan hostelliin, jossa huonettamme koristivat edellisen vierailijan roskat (mm. vanupuikot ja käytetty vessapaperi kylppärin lattialla) ja aamiaisella hunajapurkista löytyi seitsemän muurahaista (joita löytyi myös sängystämme) ja lassista kokkimiehen karvoja. Tästä lystistä maksettiin kuitenkin vain kaksi euroa per nuppi, joten annettakoon anteeksi.

Varanasin halki kulkevan Gangesin ranta täyttyi intialaisista, jotka olivat tulleet puhdistautumaan synneistään tai polttohautaamaan läheisiään. Majapaikkamme sijaitsi suoraan Gangesin äärellä, ruumiiden polttopaikan takana. Mystinen kuolema tuntui, näkyi ja kuului. Eräänä aamuna juodessamme aamuteetä kadunkulmassa ehdimme kahden pienen chaikupposen aikanana todistaa viiden ruumiin viimeistä matkaa omaisten saattelemana kohti pyhiä vesiä. Kertoman mukaan hinduilla on uskomus, että jos ruumis poltetaan Gangesin äärellä, sielu vapautuu elämänkierrosta eikä synny enää maanpäälle uudessa muodossa.

Pienen  lämpöhalvauksen ja alkuhämmennyksen jälkeen Varanasi onnistui viehättämään erilaisuudellaan. Tunnelmallinen souturetki iltahämärässä, Gangesiin toivomuksen kera laskettavat kukkalyhdyt, elämän ja kuoleman läsnäolo, joessa kylpevät vesipuhvelit, pienet katukahvilat sekä lumoava Ganga Aarti, intialaisten iltahartaus lauluineen ja kynttilöineen – voisiko näistä olla vaikuttumatta?

Pulahda ja puhdistu!

It's chai time!

Käytiin temppelissä ja tultiin siunatuiksi.

Singalila Range Trek

Pvä 1. 24.4. Manebhanjang (2134 m) – Tumling (2970 m), 12 km
Aamulla lähdemme jeepillä Darjeelingista kohti Manebhanjangia, josta vaelluksemme alkaa. Parin tunnin autokyydin aikana meille selviää, että kävelemme tulevat päivät suurimmaksi osaksi Nepalin puolella! Ai että Nepaliin? Elina ja Saana on taas perillä asioista, mikä maa, mikä aika...Mutta siis huippu juttu, me mennään Nepaliin!

Manebhanjangissa lähdemme liikkeelle pienen tihkusateen saattelemana. Oppaamme Ajay haluaa pysähtyä kylän pikkupuodissa, josta meille ostetaan mukaan paksua rullamuovia sadesuojaksi. Meitä tuo muovinmittailu huvittaa, onhan meillä Goretexit mukana. Vaan eipähän kohta enää naurata, sillä pieni tihkusade yltyy kunnon ukkosmyrskyksi. Vettä tulee enemmän kuin muistan ikinä tulleen, ja pian alkaa tuntua siltä, että kävelemme tien sijaan pikemminkin joessa. Ei siinä enää tekniset ulkoilutakit riitä, ja suosiolla puetaan muovituubit päällemme. Kyllä meillä on fiksu opas! Muoviin kietoutuneina kavutaan loppumattomalta tuntuvaa mäkeä ylöspäin, hengästyttää ja on hiki ja kylmä samaan aikaan. Ja sitten sade muuttuu rakeiksi. Lopulta taivas selkenee. …kunnes yhtäkkiä suoraan yläpuolellamme jyrähtää ja välähtää samaan aikaan. Hetkellinen kuolemanpelko iskee, kun opas ja kantajammekin hyppäävät vaistonvaraisesti ojaan ottaen meidät mukaansa. Muovituubit päällä jatkamme taaperrusta, kaksi kilometriä takana, kymmenen edessä.

12 kilometrin kapuamisen jälkeen saavumme perille Tumlingiin, jossa meitä odottaa tunnelmallinen vuoristomaja. Meille on oma iso huone, ja teetä tarjoillaan tuvassa takkatulen ääressä. Ihanaa! Ainakin viiden ruokalajin illallisella (ai mikä kevyt ja yksinkertainen trekkiruoka?)tutustumme Suzyyn, Ralphiin ja Nikkiin, jotka ovat lähteneet samalle taipaleelle kuin mekin.

Ensimmäinen päivä takana. Salamat, rankkasade ja raekuuro koettu, ja ensimmäiset rakkolaastarit kantapäissä. Ja löytyyhän pohkeestani illalla yksi pullakka iilimatokin. Kysymme oppaaltamme, sataako täällä yleensä näin paljon, johon opas vastaa, että se riippuu vuorten jumalista. Vuorten valtiaat, antaa tulla vaan, sadetta tai paistetta (mieluummin sitä viimeistä), valmiina ollaan! Huomista innolla odottaen pujahdamme pipot päässä untuvamakuupusseihimme. Jesjes niin huippufiilis!

Pvä 2. 25.4. Tumling (2970 m) – Kalipokhari (3186 m), 13 km
Aamu alkaa aikaisella herätyksellä klo 6. Taivas on kirkas, joten silloin ei nukuta vaan mennään tähyilemään horisonttiin. Kiivetään Ajayn johdatuksella läheiselle kukkulalle, josta nähdään... tattadadaa: Mt. Everestin huippu! Aika hieno aloitus päivälle, nyt jaksaa taas reippailla!

Vaellusreitti on tänään suht iisi, lukuun ottamatta sitä 2 kilometrin pätkää, joka on pelkkää nousua. Kyllä siinä piti ihan keskittyä muistelemaan, että mitenkäs se hengitys kulkeekaan (ja vieressä 18-vuotias kantajamme kantaa isoa rinkkaamme ilman minkäänlaisia hengästymisen merkkejä). Loput 11 km onkin ”Nepali flattia”, eli sellaista Nepalin tasaista, sopivasti vaihtelua, mutta niin että henki kulkee ja ehtii ihailla maisemiakin. Kyllä, olen löytänyt suosikkivaellusmaastoni.

Yövymme aivan Nepalin ja Intian rajalla. Edellistä askeettisempi majatalomme sijaitsee Nepalin puolella, mutta heti pihan ulkopuolella on Intian armeijan tukikohta. Vilautetaan passeja kiväärit selässä kulkeville armeijan miehille ja kaivetaan untuvatakit ja villapipot esille. Illalla aperetiiveiksi nautitaan isoista puutuopeista puupilleillä kitkerää nepalilaista olutta, ja poppareita - tuvassa riittää tunnelmaa!

Pvä 3. 26.4. Kalipokhari (3186 m) – Sandakphu (3636 m), 8 km

Trekin korkein huippu (3636 m) saavutettu! Jihuu! Selkeällä säällä Sandakphusta voi nähdä neljä viidestä mailman korkeimmasta huipusta: Everestin, Kangchenjungan, Lhotsen ja Makalun. Iltapäivällä sää on yhtä sumua vaan, joten toivotaan että vuorten jumalat on huomisaamuna kirkkaammalla tuulella.

Teetä hörpittiin joka tauolla. 

Illallispöydässä istuu tänään lisäksemme vaeltajia Etelä-Afrikasta, Englannista ja Alaskasta. Illallisen päätteeksi seuraa jymy-yllätys: oppaamme Ajay tulee huoneeseen synttärikakun kanssa, Happy birthday Miss Alina! Kyllä meinaan ihan tuolilta pudota, niin yllättynyt oon! Ajay oli huomannut passistani, että synttäripäiväni lähestyy, ja halusi juhlistaa päivää etukäteen vaelluksemme huipulla! Kynttilän puhalluksen jälkeen vuorossa on nepalilaisia lauluja ja tanssia, ja tietenkin synttärisankarin kuuluu esittää myös jokin suomalainen laulelma. Oi maamme Suomi synnyinmaahan siellä vuoristomajassa sitten kajahtaa, kaunisäänisen Miss Saana & Elina –duon esittämänä.

Lämpötila on laskenut jo sen verran alas, että saamme yöseuraksemme kuumavesipullot (en oo ikinä aiemmin nähnyt kuumavesipulloja muuta kuin piirretyissä, jännää!). En tiedä tarvitseeko edes erikseen todeta, mutta kyllä on hymy huulilla vielä nukkumaan mennessäkin :) Toivottavasti viiden aikaan huomisaamuna ollaan ihailemassa vuorten huippuja!

Pvä 4. 27.4. Sandakphu (3636 m) – Gurdum (2100 m), 11 km
Voihan vuorten jumalat, aamu on sumuisempi ja pilvisempi kuin koskaan. Ei siis vuorten huippuja. Pieni pettymys tietenkin, mutta ei haittaa meininkiä, sillä on ollut niin huippu vaellus. Ja Mt. Everest ja Kangchenjunga on kuitenkin jo bongattu, viimeinen jo Darjeelingissa hotellin aamupalapöydästä.

Tänään mennään korkeudessa 1,5 km alaspäin, loppupäivästä reidet ja polvet alkaa jo paukkua. Koko päivä kuljetaan metsän keskellä. Rhododendronien pudonneet kukat muodostavat poluista kirkkaan vaaleanpunaisia käytäviä – ihan kuin satumaassa kulkisi!

Illalla päästään ekaa kertaa ihan kunnolla ”suihkuun”: saadaan isot sankolliset kuumaa vettä ja tila jossa voi peseytyä. Ai että! Lämpötilakin on jo sen verran ylempänä, että untuvatakki jää tänä iltana repun pohjalle. Illalla opetellaan tekemään nepalilaisia momoja, näitä saatte sitten kotona maistaa!


Pvä 5. 28.4. Gurdum (2100 m) – Rimbik (2286 m), 10 km
Vika vaelluspäivä yllättää! Sademetsä, viidakko, kohisevat kosket! Vielä päästään kulkemaan taas niin erilaisessa maastossa ja maisemissa. Ilmankosteus on niin suuri, että on hankala tietää onko hiukset märät vedestä vai hikoilusta. Luultavasti molemmista. Jätämme haikeat hyvästit oppaallemme Ajaylle ja kantajallemme Karmalle, meillä oli loistotiimi! Darjeelingissa odottaa vielä viimeinen pinnistys, kun raahaamme rinkkamme pienen kukkulan päällä sijaitsevaan majataloon. Majatalon emäntä toteaa hymyillen, että tyylimme laskeutua portaita paljastaa meidän saapuneen vaellukselta, ja lupaa laittaa lämpimän suihkun valmiiksi. Kunnon suihku ja puhtaat vaatteet! Tää se on pojat elämää!

Toy Trainilla Darjeelingiin

Huomenta Darjeelingista! Sunnuntai-iltana hypättiin Saanan kanssa Kalkutan hulinasta yöjunaan. Seuraavana aamuna herättiin New Jalpaigurissa, joka toimi välietappina matkallamme Darjeelingiin. Juna-asemalla aamiaiseksi nautittujen aloo parathojen ja masala chai kupposten jälkeen matkamme jatkui kimppajeepillä kohti Kurseongia. Aluksi vaikutti siltä, että saadaan sittenkin Saanan kanssa vallata koko jeeppi, mutta kuskin ”Darjeeling, Darjeeling, Darjeeling!!” huutojen seurauksena tunnelma tiivistyi, kun saatiin seuraksemme yhdeksän muuta matkustajaa. Ajeltiin jeepillä kapeita  ja mutkaisia vuoristoteitä ylöspäin, töötti ja kaasu pohjassa. Kolmiomerkissä varoitelttiin ylhäältä vierivistä kivistä. Yllättäen vieressäni istuva intialainen kanssamatkustaja kurottautui ylitseni, ja sittenhän jo oksennus lensi. Onneksi tähtäys osui auki olevaan ikkunaan eikä syliini. Kyllä siinä meinasi itsellekin pieni matkapahoinvointi iskeä.

Kurseongissa hypättiin Saanan kanssa jeepin kyydistä ja tutustuttiin pienen vuoristokaupungin elämänmenoon. Ihmiset, vaatteet – kaikki oli taas niin erilaista kuin etelässä. Ja myös sää. Juna-asemalla aikaansa viettävät paikalliset papat istuivat toppatakit päällä ja pipot päässä – me pölähdettiin jeepistä ulos rantaläpsykät ja t-paidat päällä. Hei hei Varkalan helteelle, aika kaivaa villasukat esille repun pohjalta.

Kurseongissa noustiin legendaarisen Toy Trainin kyyttiin, jolla matkattiin kolme tuntia ylöspäin Darjeelingiin pilvien yläpuolelle. Vuosien 1879-1881 aikana rakennettu rautatie on 78 km pitkä, ja kiskojen leveys 60 cm - junan viheltäessä olo oli todella kuin lelujunassa olisi matkannut! Nykyään Toy Train (tunnetaan myös nimellä Darjeeling Himalayan Railway)kuuluu myös UNESCO:n perintökohteisiin. Nyt vihdoinkin täällä! Fleeceihin ja lämpökerrastoihin sonnustautuneina ollaan nautittu vuoristotunnelmasta ja raikkaasta ilmasta, ja siemailtu Darjeeling-teetä, tietenkin. Untuvamakuupussit, supermuodikkaat (eli kulahtaneet vaaleansiniset) lainauntuvatakit, tiibetiläispipot ja snickersit on pakattu rinkkaan, valmiina viiden päivän vaellukselle tähyilemään Mount Everestiä ja Kangchenjungaa!

Toy Trainin kyytiin!

Utuisissa ja tihkusateisissa tunnelmissa kohti Darjeelingia.

Jihuu perillä!

Varkala

Heippahei Mumbain lentokentältä! Pitsan ja kokiksen ääreltä, jos nyt totta puhutaan ;) Varkalan biitsit ja ihanat rantalomalöhöpäivät takana, Saanan loistoseurassa. Matkalla Varkalaan pysähdyttiin Kollamissa, jossa tehtiin kanoottiretki ja päästiin nauttimaan paikallisesta juhlatunnelmasta leijojen täyttämän taivaan alla. Saanakin on jo ehtinyt perehtyä intialaisen kulttuurin kulmakiviin: ensikosketus junamatkailuun (kolmen tunnin kevyt aloitus, yöjuna Darjeelingiin odottaa) ja perinteinen Thali-lounas kansankuppilassa.

Rajasthanin ruokakulttuuriin verrattuna Varkalasta löytyi uusia maukkaita makuja, kookosta ja merenherkkuja. Vihdoinkin pääsin maistamaan myös katkarapukookoscurrya, namnamnam! Virkistävää vaihtelua pohjoisen paneer masaloihin ja kasvis kormiin.

Varkalan rannat oli pitkiä ja hiekka hienoa. Rantaloikoilun lisäksi läträttiin öljyissä ayurvedahieronnoissa, ja… no ihmeteltiin ihanaa merta ja siinähän ne päivät jotenkin vaan hujahti. Pari kertaa aloitettiin aamu reippaasti herra Haridaksen (ei siis Adidaksen niin kuin erehdyin häntä kutsumaan) joogatunnilla, kokeiltiin päälläseisontaakin! Kahden tunnin hikisen joogasession jälkeen hedelmäsalaatti jogurtilla ja pöytä merinäköalalla – ruumis ja sielu ravittuna kohti uutta päivää!

Nyt on jo karistettu hiekat varpaista. Suuntana Kalkutta (jossa asukkaita esikaupunkeineen 15 miljoonaa, ei siis tietoakaan Varkalan off-seasonin hiljaisuudesta..), josta matka jatkuu junalla Darjeelingin vuoristomaisemiin!

Amman Ashramissa

Astun ulos jokilaivasta Amitrapurissa. Katselen rinkka selässä ympärilleni, ja kysyn paikallisilta, missä päin Amman ashram sijaitsee. Neuvojen saattelemana lähden kapuamaan ylös sillalle johtavia portaita, rinkka on raskas ja kuumuus hengästyttää. Olin kuullut, että Amman ashram on iso, mutta silti yllätyn astuessani sisään ashramin portista. Keskellä pihaa on iso temppelin näköinen rakennus, jota ympäröi korkeat, hailakan vaaleanpunaiset kerrostalot ja lukuisat muut rakennukset. Pihalla vastaan kävelee valkoisiin vaatteisiin pukeutuneita ihmisiä – itse olen ihan pihalla siitä, minne pitäisi mennä. Lopulta löydän tieni ilmoittautumistiskille, ja saan täytettäväkseni lomakkeen. Surname, firstname ja… spiritual name. Apua, pitäisikö sellainen olla?! Koitanko keksiä jonkun vakuuttavankuuloisen vai tunnustanko, että henkinen valaistumiseni on vielä melko alkutekijöissä? Päädyn viimeiseen, ja jätän kohdan tyhjäksi. Seuraava kysymys: milloin viimeksi tapasit Amman? No en ikinä! Epävarmuuden tunne sisälläni alkaa kasvaa. Onkohan kaikki täällä sittenkin jotain superguruja, ja paljastun ihan turistiksi heti kättelyssä. Päätän kuitenkin, että nyt ei ole aika perääntyä, ja ilmoitan niin itsevarmasti kuin suinkin pystyn, että aion viipyä ashramissa seuraavat 5 yötä.

Lähden etsimään huonettani. Ensimmäiseksi yllätyn, kun näen kerrostalon aulassa hissin – ai ashramissa on hissejäkin? Huoneessani, 8. kerroksessa, on kolme patjaa lattialla ja tuuletin. No, tämä askeettisuus kuuluu varmaan asiaan. Illalla päädyn meditaatiotunnille rannalle. Meri pauhaa selän takana ja ohjaaja kehottaa keskittymään hengitykseen. Ei hullumpaa! Hetken päästä löydän itseni temppelistä kuuntelemasta bhajaneja, eli perinteisiä antaumuksellisia lauluja. Illan aikana tutustun kahteen mukavaan brittityttöön, jotka myöhemmin osoittautuvat myös kämppiksikseni. Saan kuulla, että en ole ainoa, joka ei ole tavannut Ammaa, tai jolla ei ole henkimaailman nimeä. Huojentavaa!

Yö ashramissa maksaa 250 rupiaa, eli n. 3,5 euroa, sisältäen intialaisen aamiaisen, lounaan ja illallisen. Ilmaisen ruoan lisäksi ashramista löytyy kahviloita, joista saa kaikenlaista jätskistä pitsoihin (ai hissien lisäksi tällaistakin?). Illalla ruokalan eteen muodostuu pitkä jono, ja olo on kuin ala-asteella. Paitsi että keittiön tätien tilalla on raavaita intialaismiehiä, jotka kauhovat lautaselle dalia ja kasvismuhennosta. Ruokailun päätteeksi jokainen huuhtelee itse oman lautasensa ja lusikkansa kylmän veden alla, minkä jälkeen astiat palautetaan takaisin laatikkoon odottamaan seuraavaa nälkäistä. Tässä vaiheessa käsidesin käyttö alkaa tuntua jotenkin turhalta… Nukkumaan mennessä koko päivä tuntuu vielä epätodelliselta, mutta sehän tässä onkin jotenkin parasta. Koitan saada unta ohuella patjallani, sillä aamulla on edessä aikainen joogatunti.

Seva, epäitsekäs palvelutyö, kuuluu keskeisesti ashramin henkisiin harjoituksiin. Seva ei ole pakollista, mutta suotavaa, joten ilmoittaudun vapaaehtoiseksi ashramin kierrätyspisteen. Siellä ei lopulta tarvitakaan apureita, joten päädyn kompostointiyksikköön. Ashramin biojätetynnyrit tyhjennetään lavalle, jonka äärellä vietämme aamiaisen jälkeiset kolme tuntia. Aluksi biojätteestä tongitaan kaikki sinne kuulumattomat roskat, jotka lajitellaan asianmukaisesti. Lämpömittarin lukemat lähentelee varmasti 40 ja ilmankosteus on kuin suoraan sademetsästä. Voitte siis vaan kuvitella sitä hajua. Kuumuutta ei yhtään helpota kumihanskat ja Intia kulttuurin mukaiset pitkät vaatteet – hiki valuu, tai pikemminkin virtaa. Cow shit!, joku huutaa seuraavaksi, ja jätelavalle ruoantähteiden sekaan läjähtää kasa tuoretta lehmän lantaa. Kätöset sinne vaan reippaasti, ruokajäte ja lehmän lanta sekaisin niin saadaan hyvää kompostia (voitte taas kuvitella sitä hajua…). Koitan pidätellä yökkäyksiä, pyyhin hikeä ja katson seinältä niin autuaasti hymyileviä Amman kasvoja. Amma on tunnettu luonnonsuojelija, ja kompostiryhmän intialainen ”pomo” kannustaa meitä: hyvää työtä tytöt, kyllä Amma on teistä ylpeä! No kyllä tässä alan olla jo itsekin itsestäni ylpeä. Tauolla rannalla tarjoillaan kuumaa riisivettä (kuulemma hyvin terveellistä) ja pikkuleipiä. Yleisten biojätesankkojen lisäksi lavalle tyhjennetään myös ylijääneet ruuat keittiöstä. Ällöin sekoitus on riisivellit, kasviscurryt ja lehmänlanta. Aamun hämmentelyjen jälkeen skippaan suosiolla intialaisen lounaan ja tilaan munakkaan ashramin länkkärikahvilasta.

Mihinköhän hommaan taas olen mennyt lupautumaan… mietin aluksi, mutta lupaan tulla huomenna uudestaan. Kaikkeen sitä nenä ja ihminen kuitenkin tottuu, sillä vikana päivänä homma sujuu jo kuin leikiten, ja meillä on hirmu hauskaa! En ehkä valinnut helpointa sevaa (tarjolla olisi ollut myös vihannesten pilkkomista tai tiskien kuivaamista), mutta sainpahan ainakin kokemusta konkreettisesta ympäristönsuojelutyöstä (työharjoittelu osa 2)!

Pienen alkuhämmennyksen jälkeen alan päästä kiinni ashramin rytmiin ja meininkiin, ja viisi päivää hujahtaa nopeasti (niin kuin aika täällä tuntuu yleensäkin hujahtelevan). Aamujoogaa, kompostihommia, päivätorkkuja, bhajaneja eli perinteisiä lauluja, hengailua muiden asukkaiden kanssa, meditaatioharjoituksia, mietiskelyä ja yleistä meren tuijottelua. Tapasin niin paljon mukavia ihmisiä, osa reppureissaajia, osa ashramin pitkäaikaisia asukkaita. Kuuluisa halaus jäi saamatta, mutta kyllä siellä jonkin sortin mystinen positiivinen energia taisi virrata, sillä nyt oon niin hyvällä tuulella, että näillä energioilla jaksaa taas vaikka vähän kinatakin riksamatkojen hinnasta!

Ashram jäi taakse ja eilen tulin junalla Kochiin. Matkustin halvemmassa luokassa, jossa ei ole ilmastointia, mutta ei myöskään ikkunalaseja, joten tuuli vilvoitti läkähdyttävää kuumuutta - ja upeat maaseutumaisemat! Kyllä tykkään näistä junamatkoista! Löysin majapaikaksi hurmaavan perhemajoituksen, Beena's homestay. Eilen nautin illalliseksi ihanaa intialaista kotiruokaa, ja äsken "äiti" toi huoneeseeni kupillisen aamuteetä. Parin tunnin päästä jo syönkin aamiaista Saanan kanssa, jeejee!

p.s. Ahramissa valokuvaaminen oli kielletty, joten visualisointi jää tällä kertaa mielikuvituksenne varaan. Hyvää viikonloppua Suomi!

Kuuma Kerala

Kahteen viikkoon mahtui paljon! Temppeleitä, linnoituksia, biitsejä, junalla, riksalla ja taksilla ympäri Intian ajelua ja reippailua pilvien yläpuolella Munnarin teeviljelmien keskellä. Eilen vietettiin tyttöjen kanssa vikaa yhteistä iltaa asuntolaivalla Keralan backwaterseilla. Keralan rannikolla ja sisämaassa kulkee yhteensä yli 900 km palmujen reunustamia pieniä jokia ja järviä, backwaterseja, jotka kutsuvat uteliaita matkailijoita – niin kuin meitäkin. Paatti oli iloiseksi yllätykseksemme hieno ja tilava – ja vain ja ainoastaan meille (ja kolmelle kipparille)! Seuraavaan aamuun asti liplateltiin menemään hienoissa jokimaisemissa auringosta nautiskellen. Herkullisen lounaan jälkeen kahvit tarjoiltiin valkoisista posliinikupeista, ja illallista nautittiin kuoharin ja viinien kera. Pientä luksusta – ja ai että niin ihanaa! Aika bueno lopetus loistavalle lomalle!

Nyt on hostellin huoneessa hiljaista. Tuuletin vaan hyrrää katossa kuin viimeistä päivää – ja hyvä niin, sillä trooppisen kostean kuuma ilmasto alkaa tuntua pohjoisen asukille jo melkoisen lämpimältä. Huomenna lähden parantamaan orastavaa eroahdistusta Äiti-Amman Ashramiin Amrithapuriin, läheiselle saarelle. Lämmintä halausta ei ole luvassa, sillä Amma on matkoilla. Mitä sitten on luvassa, ehkä Pelle Miljoona lootusasennossa? Nähtäväksi jää, mutta kuulemma ainakin aamu viiden herätyksiä ja joogaa (ja tietenkin sitä sisäistä valoa). Innolla ja mielenkiinnolla odotan! Jottei nyt ihan ashramiksi tämä lomailu mene, niin viikon päästä käy askel jo Kochin lentokentälle, josta noudan Saanan ja reissu jatkuu Varkalan biitseille! Ommmm vaan ja kivaa viikonloppua! :)

Keralalaisia herkkuja houseboatilla

Backwaters

Matkan varrelta <3

Happy Holi!

Red for prosperity, green for happiness, blue for sensitivity, orange for progress, pink for friendship. Värien juhlaa Goalla, happy Holi!!

Viikko sitten kävin hakemassa tytöt Delhin lentokentältä. Alkuviikko mentiin ihan turisteina, kamerat kourassa ja matkaoppaat toisessa. India Gate, Lotus Temple, Red Fort, Agra Fort ja upea Taj Mahal. Selvittiin kunnialla myös THE junamatkasta. Matkaseurana meillä oli muun muassa neljä vanhaa viiksekästä ja turbaanipäistä herrasmiestä, kenties kylän vanhimpia älykköjä. Oikein mukavia ja leppoisia herroja! Loppujen lopuksi 31 tuntia Indian Railwaysilla hujahti kuin siivillä. No totta puhuakseni ei nyt ehkä ihan kuin siivillä, mutta pahimmilta hermoromahduksilta vältyttiin ja matkan jälkeen kaikki oli yhtä mieltä siitä, että kyllä kannatti! Kerrassaan oivallinen tapa tutustua intialaiseen kulttuuriin, ihmisiin ja maisemiin, syödä junamenun vegetarian biryania (riisiä muutaman herneen ja sipulin kera) kyllästymiseen asti, ja kohdata myös oma sisäinen junamatkailijansa.

Sivistystä ja kulttuuria kerrakseen, nyt voi hyvillä mielin loikoilla biitsillä. Goan rantakohteet on ollut hienoja ja monipuolisia. Arambolassa pulahdettiin mereen suoraan oman rantabungalowin terassilta ja iltaisin fiilisteltiin rannalla kynttilöiden valossa livemusiikin ja kylmän oluen kera. Anjunassa satuttiin valitsemaan yöpaikaksi varsin viehättävä rantamajoitus, joka kuitenkin hämärän tullen osoittautui varsinaiseksi teknobilekeitaaksi. Päätettiin että parasta bailata molemmat yöt aamuun asti – eihän siitä nukkumisesta olisi kuitenkaan mitään tullut. Nyt toivutaan teknojytinästä rauhallisessa ja idyllisessä Palolemissa, ehdottomasti kaunein ranta tähän mennessä! Meri, ranta, ystävät, ayurvedaöljyhieronnat, kylmät drinksut ja aurinko – kyllä kelpaa! :)

Hyvää pääsiäistä! p.s. Jemmatkaa miulle mämmiä!

Puuroa, parannus ja pulahdus!

Elävien kirjoissa taas! Takana viikko Rishikeshissä: paljon lepoa, yksi uusi luettu kirja, puuroa, jogurttia, hedelmiä ja taas kerran puuroa – on jo ikävä mausteista intialaista ruokaa! Sairaalakokemuksia (kokemuksia nekin) kertyi enemmänkin, sillä heti oman kuntoni kohennuttua vietinkin seuraavan iltapäivän norjalaisen Solveign seurana sympaattisessa pikkusairaalassa metsän keskellä. Pääsimme lähtemään sairaalasta vasta illalla, ja koska ulkona oli jo pimeää, saimme kotiinkuljetuksen sairaalaakin sympaattisemmalla kolisevalla pikku ambulanssilla. Joogaopet kyselivät vointiamme päivittäin, ja yksi heistä ilmestyi sairaalaankin tarkistamaan, että kaikki on kunnossa. Jopa vaellusfirman Bobby toivotteli paranemisia tekstarilla - siitäkin huolimatta, että jouduimme perumaan vaelluksen ja Bobbyltä jäi viime hetkellä hyvät tienestit saamatta. Kaikki on niin ystävällisiä täällä!

Viikkoon mahtui sairastelujen lisäksi onneksi paljon muutakin. Vaellussuunnitelmat vaihtui jooga-ashramiin, jossa aamut aloitettiin seitsemältä –iloiseksi yllätyksekseni- nenäkannun kanssa! Voi kuinka ehdinkään kaivata vanhaa kunnon nenäkannua Jaipurin saasteisessa ilmassa! Jooga jäi sairastelun vuoksi vähemmälle, mutta opeteltiin Marien kanssa meditaation saloja (on muuten yllättävän rankkaa istua tunti paikoillaan risti-istunnassa pimeässä huoneessa) ja pyhien mantrojen laulamista nepalilaisen ohjaajan johdolla. Iltaisin auringonlaskun aikaan käytiin katsomassa tunnelmallista ganga aartia, paikallisten rukoushetkeä, jonka aikana Gangesin äärellä lauletaan, soitetaan ja sytytetään kynttilöitä. Pääsin myös kuuntelemaan erään maailmankuulun gurun, Moojin, elämänoppeja – henkistä ravintoa siis kerrakseen! Ja siinä sivussa olo koheni päivä päivältä kuin huomaamatta.

Ja pulahdinpas pyhässä Ganges-joessakin! Oltuani lähes viikon petipotilaana, oli olo tuon virkistävän pulahduksen jälkeen kaikin puolin kuin uudesti syntyneellä! Vikana päivänä olin jo niin voimissani, että lähdettiin koskenlaskuun joelle, ihan huippuhauskaa puuhaa!! Siellä pärskeissä melottiin menemään, silmät, korvat, nenä ja suu täynnä pyhää vettä. Ja ne maisemat! Kirkaa lainatakseni, nyt maistuu elämä taas! ;)

Constanzen kanssa valmiina Gangesin kuohuihin!

Tällaisia tarinoita Rishikeshistä. Eilen saavuttiin junalla Delhiin norjalaisen Solveign kanssa. Ensivaikutelmani Delhistä tiivistyy kahden sanan ympärille: kuuma (+36) ja liikenneruuhka. Siihen kiinnitin heti huomiota, että täällä on oikeita busseja, eikä pelkästään sellasia kolisevia rotiskoja niin kuin Jaipurissa. Solveig jatkoi matkaansa jo Goalle, ja itse yritän seuraavien päivien aikana päästä uuden tuttavuuteni Delhin kanssa ensivaikutelmaa syvemmälle. Huomenna taidan aloittaa Gandhi-museosta. Viikonloppuna saankin jo odotettuja vieraita Suomesta (miten aika onkaan mennyt näin nopeesti), ja matka jatkuu Delhistä Agran kautta Goalle!

Holy Ganges!

Maanantai 11.3.

Voittajafiilis! 12 tunnin junamatkan jälkeen perillä Rishikeshissä. Lauantai-iltana Jaipurissa kuumemittarin lukemat näytti vielä 38,4. Yöjuna oli kuitenkin positiivinen yllätys: oli omat pedit, valkoiset lakanat, viltit, tyynyt ja kaikki! Ja jopa vessoja löytyi jokaiseen makuun: indian style & western style. Junassa nukutti ihmeen hyvin, ja aamulla kuume oli kutakuinkin poissa. Perillä Rishikeshissä hiki vielä virtasi ja olo oli kuin maratonin juosseella, ja ensimmäinen päivä menikin petipotilaana. Vielä täytyy sanoa muutama sananen intialaisista lääkäreistä. Lääkäri Jaipurissa ehdotti heti tippaa ja lihakseen piikitettävää särkylääkettä – aika äärimmäistä meininkiä mielestäni. Jo kuumemittarin suuhun laittaminen tuntui ihan tarpeeksi extremeltä. Lopulta sain pussillisen erivärisiä pillereitä, joita oon viime päivät ahkerasti popsinut.

Täytyy sanoa, että täällä on ihanaa! Mikä voisikaan paremmin parantaa kuin lepo, vuoret ja vieressä virtaavan Ganges-joen pyhä liplattelu? Joki laskee tänne Rishikeshiin suoraan Himalajalta, joten täällä vesi on vielä kirkasta, toisin kuin Varanasissa tai muualla Intiassa. Muutaman päivän lepuuttelun jälkeen olo on jo kohentunut, ja lumet vuorilla on sulanut sen verran, että keskiviikkona lähdetään 3 yön telttavaellukselle! Retkiseurueessa lisäkseni saksalaiset Marie ja Jonas sekä Aussi-Adam.

Tiistai 12.3.

Mutta mutta. Tulipas taas todistettua, että Intiassa aikataulut, suunnitelmat, olosuhteet – kaikki, voi muuttua yhden päivän aikana. Kunto meni nimittäin viime yönä rutkasti alaspäin, ja tämän päivän vietinkin vaellusvarusteiden pakkailun sijaan sairaalassa. Marie – tuki ja turva, mukana huolehtimassa. Lääkäri vaikutti edellistä huomattavasti asiantuntevammalta, ja englantikin sujui hyvin. Nyt popsin antibioottien sijaan amebalääkkeitä – tuttua puuhaa. Lisäksi hedelmiä, jogurttia ja puuroa, muuta ei kuulemma hetkeen sitten kannatakaan syödä. Vaellus jäi tällä kertaa haaveeksi, voitte vaan arvata kuinka harmittaa lipitellä täällä kamalan makuista suolasokeriliuosta lumihuippuisten vuorten ihastelun sijaan!

Mutta, mitäpä Intian reissu olisikaan ilman yhtä (toivottavasti se riittää) kunnon amebahyökkäystä, kyllä kai tämäkin piti kokea. Ja jos tässä nyt vielä positiivista virettä yrittää hakea, niin sairastanpa ainakin uskomattoman upeissa maisemissa. Holy Ganges!

Haikeat hyvästit

Vika työviikko on takanapäin ja tänään on aika jättää haikeat hyvästit Jaipurille. Viimeiset viikot on hujahtanut asioita hoitaessa, kyläillessä ja totutellessa siihen ajatukseen, että kohta se rinkka on pakattava. Tätä tunnekuohusekamelskaa en oo ees yrittänyt aiemmin pukea sanoiksi: iloinen, surullinen, väsynyt, innoissaan… Skaala on laaja. Oon jo viimeiset kolme viikkoa ajellu tippa linssissä tuktukilla ympäri kaupunkia, herkkiä hetkiä on vietetty niin iltapäivän liikenneruuhkassa, illalliskutsuilla kuin pyykkiä pestessä. 

Kolme kuukautta on hujahtanut hurjan nopeasti! Tuktukilla on ajeltu kuoppaisia teitä niin paljon, että sisäelimeni on varmasti vaihtanut paikkojaan, ja kuulonkin voisin testauttaa kun palaan sinne pohjolan hiljaisuuden keskelle. Joogasalilla on vääntäydytty intialaisten mammojen kanssa mitä kummallisimpiin asentoihin, ja haettu yhteyttä universumin sielun kanssa. Hindiä on opiskeltu 27 tuntia plus kotiläksyjen parissa tunnollisesti vietetyt tunnit. Miulla oli Intian ihanin hindin ope! Viime viikolla palautin harjoittelun loppuraportin, Organic Agriculture – Towards more sustainable food production, josta tuli lopulta ihan kunnon teos (varokaa vaan, saatte kaikki sen sitten tuliaisiksi). Ja tällä kertaa pääsin myös esittämään huolella laatimani pp-esityksen. Raporttia selaillessani tajusin, että on kyllä ollut hyvä ja mielenkiintoinen harjoittelu! Uskon, että kaikki ne ajoittaisia kiukunpuuskia aiheuttaneet tilanteet liittyy enemmänkin yleiseen työkulttuuriin täällä, ja sama odottelu ja asioiden ei-hoituminen olisi tullut vastaan missä tahansa toisessakin työpaikassa. Pomo ehdotti, että voisin avata Morarkan liikkeen Suomeen – no mikä jottei!

Morarkan tiimi

Hindin opelle luomukeksejä omasta putiikista.

Vika työpäiväni torstaina päättyi juhlallisissa ja kansainvälisissä merkeissä nautittuun lounaaseen, sillä Morarkan johdon lisäksi paikalla oli myös Intian visiitille tulleet Saudi-Arabian yhteistyökumppanit. Lounaan jälkeen meidän porukka toi vielä kakun pöytään, ja kakun lisäksi nautittiin Fazerin sinistä ja Halvan salmiakkia. 

Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Mutta mikä parhainta, ei ees lopu, nimittäin India Tour odottaa! Parin viikon päästä saan Suomesta ihan parasta reissuseuraa ikinä, ja luvassa on syvätutustumista intialaiseen kulttuuriin 30 tunnin junamatkan muodossa, meri ja aurinkoa – voisko parempaa toivoa? Sitä ennen laitan vaelluskengät jalkaan ja suuntaan pohjoiseen vuoristomaisemiin trekkailemaan. Tosin saa nähdä mitä käy, sillä saatiin tänään puhelu trekkifirmalta, että viime yön kovien lumisateiden jälkeen kaikki vaellusreitit on suljettu. Ja viime yönä sitten sain lopultakin sen elämäni vatsataudin kuumeen kera – näin vikan päivän kunniaksi. Kyllä nyt tuntuu, että maailmanluoja Brahmanilla on kiviä kengässä tai muuten vaan huono päivä. Mutta ei lannistuta, tänään yöjunalla pohjoiseen, toivotaan että lajitelma intialaisia pillereitä toimii ja lumet sulaa. Ja jos ei sula niin sitten vaan pulikoidaan siellä puhtoisessa Gangesissa. Rinkka on pakattu, seuraava pysähdys Rishikeshissä. Tsaukkidau! Tässä vielä tunnelmia vikoilta viikoilta.

My soul is uniting with universe's soul... ommmmm..

Susma-supervisorin luona yökylässä. Iltaa vietettiin Susman vuokraisännän perheen kanssa, ja tietenkin sain pukeutua mitä erilaisimpiin sareihin. 

Neera - ruokaa rakkaudella. Isan työkaverin luona kokkikurssilla. Aivan ihana perhe!

Jaipur, Pink City.

Operaatio junaliput

Kyllä vain, Jaipurin aika alkaa lähestyä loppuaan ja on aika ottaa katse kohti tulevaisuutta. Luulin olevani ajoissa, kun olin hankkimassa junalippuja kolme viikkoa ennen matkustuspäivää. Vaan enpäs ollut, kaikki paikat, kaikissa junissa myyty! Kai se selittyy Intian suurella ihmismäärällä ja sillä, että suurin osa paikallisista matkustaa junalla. Mutta silti! Miten tässä nyt voi muka sponttaania matkailua harrastaa, jos junaliput pitää varata kaks kuukautta etukäteen?! Tuskaisen kuumalla ja meluisalla juna-asemalla jonottamisen ja ei ainakaan minun aivoilleni suunnattujen online-varausjärjestelmien jälkeen täytyy kyllä todeta, että VR kunniaan. Nyt loppuu se Valtion Rautateiden mollaaminen, tai jos ei lopu niin tulkaa tänne varailemaan junamatkoja.

Vaihtoehtoisten reittisuunnitelmien ja sisäisten lentojen etsimisen lomassa ehdin jo hiukkasen tuskastua, kunnes kuulin junalippujen erityiskiintiöstä. Eilen sitten marssin takaisin juna-asemalle ja lippuluukulle, joka oli suunnattu turisteille, poliitikoille, vammaisille ja vapaustaistelijoille. Ja se kannatti, tämä vammainen turistipoliitikko, ent. vapaustaistelija, lähti juna-asemalta kotiin viisi junalippua taskussaan! Reilun parin viikon päästä Taia, Heli, Anna, Astu ja mie nautitaankin näistä junalipuista sitten oikein kunnolla, sillä junamatka Agrasta Goalle kestää 30,5 tuntia. Tätä elämysmatkaa, ja ennen kaikkea parasta matkaseuraa odotellessa! <3

Toimistosta luomutiloille

Ihan huippu reissu takana! Voisin niin muuttaa Nawalgarhiin ja rueta Morarkan kenttätyöntekijäks – tai vaikka luomuviljelijäks! Pääsin siis vihdoinkin viime maanantaina maaseutumatkailemaan Morarkan luomutiloille Nawalgarhiin! Kyseessä oli se samainen kenttätyömatka, jonka piti toteutua jo tammikuun ekalla viikolla (parempi myöhään kuin ei milloinkaan, ainakin Intiassa). Täytyy myöntää, että pikkasen jänskätti sunnuntai-iltana, sillä lähdin reissuun yksin, ensimmäistä kertaa Intiassa. Tarkoituksena oli selvitä Jhunjhunuun (on täällä paikoilla nimet) menevään bussiin ja onnistua jäämään pois Nawalgarhin kohdalla, jossa vastassa odottaisi Morarkan kenttätoimiston työntekijä. Sunnuntai-iltana kertasin pikku paniikissa hindin tunnilla oppimani matkustamiseen liittyvät fraasit, kuten ”Meneekö tämä bussi Jhunhunuun Nawalgarhin kautta?” :D

Jaipurin bussiasemalla tapasin ystävällisen intialaisen tytön, joka oli myös matkalla Jhunjhunun suuntaan kotikyläänsä. Tyttö istahti bussissa viereeni ja lupasi huolehtia, että jään oikealla pysäkillä pois. Se siitä huolesta sitten! Huonosti nukutun yön jäljiltä torkahtelin koko bussimatkan, ja joka kerta silmät avatessani näin aina vain enemmän keltaista hiekkaa ja vähemmän rakennuksia. Ei ollut Jaipurin liikenneruuhkista tietoa näillä maanteillä.

Kolmen tunnin matkustamisen jälkeen tupsahdinkin jo ulos bussista. Siellä seisoin keskellä pikkukylän bussiasemaa, ja tunsin kuinka ainakin 20 silmäparia seurasi tiivisti jokaista hengenvetoani. Eikä noutajaani tietenkään näkynyt missään (mieleeni hiipi jo pieni epäilys siitä, olenko sitten kuitenkaan oikeassa paikassa..). Aurinko porotti kuumasti. Olin pukeutunut mustaan pitkähihaiseen ja kietoutunut huiviin, mutta siinä kaikkien katseiden alla en uskaltanut alkaa vähentämään yhden ainutta vaatekappaletta. Nawalgarilaiset osoittautuivat heti kättelyssä oikein ystävälliseksi porukaksi, sillä odotellessani noutajaani kyytiä tarjottiin jo pyörän tarakalla ja kamelin selässä. Kohteliaasti kerroin, että ystäväni tulee hakemaan minut autolla ihan pian. Kohta kuulinkin jo oman nimeni, mutta auton sijaan näinkin motskarin. Noh, eihän siinä sitten muuta kun motskarin kyytiin vaan ja menoksi. Jotenkin onnistuin kuljettamaan vielä repun, laukun ja vesipullonkin mukanani.

Maanantai ja tiistai ajeltiin Shailendran ja Digvijayn, Morarkan työntekijöiden, kanssa motskareilla ympäri Nawalgarhia. Aivan ihana pikkukaupunki! Ei tietoakaan Jaipurin liikenneruuhkista tai melusta, ja kymmenen minsan ajomatkan päästä löytyi luomupeltoja ja pikkukyliä. Nawalgarhin alueella on yhteensä 1015 Morarkan projektiin rekisteröitynyttä luomuviljelijää, aika paljon! Parin päivän ohjelmaan mahtui hurmaavia haveleita (yli sata vuotta vanhoja rakennuksia), yksi jätevedenpuhdistamo, maanviljelijöille suunnattu luomuviljelyn koulutuskeskus, Morarkan rakennuttama kirjasto ja vierailu luomutilalla, jossa pääsin kyselemään viljelijöiden omia kokemuksia luomuviljelyyn siirtymisestä. Lisäksi tapasin naisia, joille Morarka on tarjonnut koulutuksen tietokoneen käytöstä ja luomuvijlelystä. Nykyään nämä entiset kotirouvat saavat tuloja työskentelemällä osa-aikaisesti Morarkan infokeskuksessa, jossa he keräävät dataa luomutiloilta ja neuvovat uusia viljelijöitä luomuviljelyyn liittyvissä ongelmissa. Nawalgarhissa kovinkaan moni ei puhunut hyvin englantia, ja onnistuin selvittämään yllättävän monet tilanteet hindin avulla! Ihan paras fiilis, kun tajuaa että jotain on oikeesti oppinut!

Koska harjottelua oli jäljellä enää pari viikkoa, ei siinä voinut mitään suurempia kenttätyöprojekteja enää suunnitella. Oli kuitenkin huippumielenkiintoista päästä näkemään, kuulemaan ja kokemaan käytännössä kaikki se, mistä olin aiemmin lukenut ja kirjottanut. Ja hyvää kuvamatskua sain loppuraporttiin. Kyllä tästä nyt saatiin kirsikka kakun päälle! :)

Terve taas!

Terve taas, täältä aamuteen ääreltä! Blogipostauksia ei oo kuulunut pitkiin aikoihin, sillä asuntolan nettiyhteys päätti jostain syystä lakata toimimasta. Ja töissähän meillä on tietenkin facebook, blogit ynnä muut työrauhaa häiritsevät yhteydet ulkomaailmaan blokattu. Alla on siis jälkiraportointia parin viikon takaisista kuulumisista (häät!!), ja lisää tulossa. Ah kuinka kivaa, kun yhteydet pelaa taas!

Ensin luvassa kuitenkin oudoin kokemukseni ikinä, jonka aion nyt jakaa kanssanne (halusitte tai ette). Viime yönä nimittäin heräsin korvatulpat suussani! Voiko olla ällömpää tunnetta kuin herätä omat korvatulpat suussaan? Illalla siis laitoin ne vielä normaalisti korviini... Ai miksikö sitten päätin syödä omat korvatulppani? No, unessani miulle tarjottiin jotain lääkkeitä, siis pillereitä (korvatulpat). Muistan aluksi miettineeni, kannattaakohan näitä syödä kun en tiedä tarkkaan mitä lääkkeitä ne on (voi kunpa olisin päätynyt  siihen, että ei kannata). Päätin kuitenkin laittaa lääkkeet (korvatulpat) suuhuni, mutta ONNEKSI olin fiksu tyttö ja päätin ettei niitä lääkkeitä kannata kuitenkaan nielaista. Oli jo tarpeeki ällöä herätä imeskellen omia korvatulppiaan, mutta ois se ollut vielä ikävämpää jos ne ois saanut mahaansa.

Kivaa päivää Suomi, älkää sielläkään tukehtuko korvatulppiinne! 

Häät!

Ilta huipentui näyttävään hääseremoniaan. Kolme nuorukaista ratsasti hääapaikalle koristelluilla ratsuillaan, intialaisen torvisoittokunnan toitotellessa torviaan. Nuoret tulevat avioparit katsoivat hämmentyneinä toisiaan ja ympärillä olevaa juhlahumua. Lukuisten rituaalien jälkeen parit vaihtoivat kukkaseppeleitä merkiksi yhteisen taipaleen alkamisesta.

Minä ja intialaiset häät. Alkoi jo vähitellen tuntua siltä, että meidän ei vain ole tarkoitettu kohtaavan. Ensimmäisellä kerralla häihin meno peruuntui viime hetkellä. Pari viikkoa sitten sain sähköpostiini hääkutsun työkaverini veljenpojan häihin. Ehdin jo hetken innostua, kunnes kuulin töissä ettei olla menossa, koska häät ovat keskellä viikkoa ja paikkakin on liian kaukana. Mutta, onneksi seuraavana lauantaina olisi toisen työkaverini tuttavan häät, jonne voitaisiin mennä porukalla. Kunnes tuli puhelu, että häät on peruttu, koska joku on kuollut (no nii-i!).

Viime perjantaina istuin jo bussissa matkalla Pushkariin musiikkifestareille, kun sain tekstarin Anulta, että lähtisinkö sunnuntaina mukaan häihin. Hetken epäröityäni päätin että näitä häitä en kyllä missaa. Täällä alkaa hääsesonki lähestyä loppuaan, joten nyt saattaisi hyvinkin olla vika mahdollisuuteni päästä näkemään tämä intialainen spektaakkeli (kai tästä oli tullut jo jonkin sortin pakkomielle..). Sunnuntaiaamuna istuessani puoliunessa aikaisessa aamubussissa ajattelin, että parempi ollakin hyvät häät!

Sunnuntai-iltana sitten huristeltiin autoriksalla kohti hääpaikkaa sarien helmat tuulessa hulmuten! Kyseessä oli perinteiset kylähäät: perillä odotti iso maalaistalo, ja satojen häävieraiden joukkoon mahtui muutama lehmäkin. Siellä mutaisella pihamaalla sitten sipsuteltiin menemään sariemme kanssa. Saman illan aikana kolme paria meni naimisiin, eli päästiin sitten juhlimaan niiden peruuntuneidenkin häiden puolesta!

Potretti morsiamen kanssa.

Näihin pöytiin mahtui paljon väkeä.

Maatalon pihamaalla oli rivissä isoja metallisankoja täynää ruokaa, joka tietenkin tarjoiltiin käsin lautasillemme. Tulista currya ja vetisiä valkoisia palleroita popsiessani totesin hymyillen hindin kielellä, että ruoka on todella hyvää, vaikka mielessäni mietin että nyt se vuosisadan vatsatauti sitten tulee. Herkuista notkuvia buffetpöytiäkin parempaa oli kuitenkin päästä kokemaan aito intialainen kylähäätunnelma - ja sitä tunnelmaa kyllä riitti!

Juhlinta jatkui vielä puolilta öin, kun me lähdettiin jo nukkumaan. Seuraavana aamuna ajelin autoriksalla Anun luota kotiin, kupillinen vihreää teetä naamariin, ja töihin. Väsynyt, mutta onnellinen. Taas yhtä ikimuistoista kokemusta rikkaampana. Mission impossible completed.

Kolmas vaihe?

Shekhawati-festivaaleista puhuttiin töissä jo ensimmäisenä harjoittelupäivänäni. Hienoa, että olet täällä vielä helmikuussa, niin pääset osallistumaan Shekhawati-festivaaleille! Silloin nyökyttelin hymyillen, vaikka en yhtään tiennyt mistä puhutaan. Joka vuosi Nawalgarhissa, Morarka Foundationin syntysijoilla, järjestetään viikonlopun kestävät Shekhawati-festivaalit. Viime viikkojen aikana toimistolla jo virittäydyttiin juhlatunnelmaan katselemalla satoja kuvia viime vuoden festareilta. Tämän vuoden ohjelmassa olisi perinteisiä rajasthanilaisia tanssi- ja lauluesityksiä ja Morarkan järjestämiä luomuviljelyyn ja ekoturismiin liittyviä tapahtumia juhlaillallisineen. Ehkä jopa pääsisin käyttämään edelleen paketissa olevaa sariani!

Mutta kuinkas siinä sitten kävikään…

Reissu peruuntui. Ja tietenkin kuulin tästä vasta torstaina, jolloin alkuperäisten suunnitelmien mukaan piti olla jo menossa. Kyselin varovaisesti pitkin viikkoa, että mihin aikaan ja minä päivänä ollaan lähdössä, ja sain aina sen tyypillisen vastauksen, se selviää huomenna. Torstai-iltapäivänä totesin, että lähtö on sitten varmaan huomenna, ja otin jo kännykän käteeni peruttaakseni perjantaiaamun hindin tunnin. Vasta tässä vaiheessa kuulin, että ei nyt ehkä sittenkään mahdollisesti olla lähdössä ollenkaan. Ja nimenomaan ”ehkä, mahdollisesti” ja kaikki muut tilanteen ymmärrettävyyttä hankaloittavat pikkusanat tulivat ohjaajani suusta niin luontevasti (Eikö sitä nyt voi suoraan sanoa, että joko mennään tai sitten ei?!). Niiiiiiin INTIALAISTA.

Ja syy reissun viime hetken peruuntumiseenkin on niin intialainen. Nawalgarhiin oli tänä viikonloppuna sattumoisin menossa myös iso kuvausryhmä kuvaamaan uutta Bollywood-elokuvaa, ja pikkukaupungin kaikki hotellit oli annettu näiden starojen käyttöön. Siis huolimatta siitä, että meidän järjestö oli varannut hotellin jo aikoja sitten. Eikä sitten voitu lähteä, koska koko kaupungista ei löytynyt meille yöpymispaikkaa. Ainoastaan meidän pomo lähti reissuun edustamaan Morarkaa. Kävisikö näin Suomessa? No ei todellakaan.

Pienen hetken ajan tunsin, kuinka kiukku sisälläni alkoi jo kasvaa, kunnes jotain tapahtui. Kiukku laantui ennen kuin alkoikaan, ja omaksi ihmetyksekseni huomasin mielessäni toteavani, että no mikäs siinä, näitä sattuu ja tuleehan noita festivaaleja. Ostin jo pari uutta kurtaa reissua varten, mutta voihan niitä käyttää muutenkin. Olin jo pakannut tavarat valmiiksi, mutta voihan sen repun aina purkaa. Tulipahan vähän järjestettyä vaatekaappia samalla. Näyttää siltä, että Indian state of mind alkaa vähitellen löytyä tästä järjestelmällisestä länkkäristäkin. Joko tässä ollaan astumassa kulttuurishokin kolmanteen vaiheeseen? ”Vähittäinen oppiminen, toimeentuleminen erilaisissa tilanteissa ja ymmärrys toimintatapojen syistä auttavat sopeutumaan uuteen kulttuuriin. Olo alkaa tuntua kotoisammalta ja kommunikaatio-ongelmat vähenevät. Yleinen uudesta kulttuurista johtuva stressi vähenee.” Vielä ei kyllä ymmärrystä toimintatapojen syistä löydy, mutta toisaalta tarvitseeko edes? Intia on Intia, sen ymmärryksen tason olen saavuttanut ja sillä mennään. Sen kun oivaltaa, niin kyllä siinä ainakin yleinen uudesta kulttuurista johtuva stressi vähenee. Mitä sitä nyt turhia kiukuttelemaan, kun aina voi keittää kupposen chaita ja ottaa rennosti.

Vaikka viikonlopun suunnitelmien peruuntuminen harmittaa, täytyy myöntää että vapaa viikonloppu tuntuu ihan tervetulleelta viime viikon minuuttiaikataulun jälkeen. Oon myös onnistunut hankkimaan elämäni tukkoisimman nenän ja pienen kuumeen, johtuukohan se sitten liikenteen saasteista vai kylmistä illoista – ehkä molemmista. Lepo ei siis tällä hetkellä oo yhtään pahitteeksi. Eilisiltana siemailin parantumisen toivossa rommiteetä, ei vielä helpottanut joten taidan ottaa tänä iltana uuden (tupla)annoksen.  

P.S. Kiitos äiti Fazerin sinisistä!!!! Paketti tuli perille ja ihan ehjänä vielä!

Tiikerisafarilla

Nyt on Intian junat ja jeepit testattu! Perjantaina hindintunnin jälkeen pakkasin repun täyteen lämmintä vaatetta, sillä seuraavan aamun ohjelmassa olisi tiikerisafari Ranthamboren kansallispuistossa, parin tunnin junamatkan päässä Jaipurista. Jälleen olin tyytyväinen, että rinkastani löytyi lämpökerrasto, sillä ajatus jeepillä huristelusta aamukuuden aikaan ilman kunnon hiihtovarustusta olisi tuntunut hyytävältä. Perjantai-iltapäivänä asuntolassa oli iloinen tunnelma – työviikko takana ja tiikerit edessä!

Junassa oli tungosta ja tunnelmaa. Varattiin liput halvimpaan, eli sleeper-luokkaan, kerran kyseessä oli vain parin tunnin matka. Tarkoituksena oli lähteä asemalle hyvissä ajoin, mikä tarkoitti että olimme perillä viisi minuuttia ennen junan lähtöä. Mikä laituri, mikä juna, mikä vaunu?! Ihmeen kaupalla löysimme vaunumme, ja asettauduimme omille paikoillemme, osa ylähyllylle, osa alahyllylle. Illan pimeydessä saavuimme lopulta perille Ranthamboreen.

Aamuvarhaisella kavuttiin jeeppeihin ja ajeltiin kansallispuistoon. Safari oli ihana! Opas kertoi, että kuluneen vuoden aikana kansallispuiston tiikeripopulaatioon oli syntynyt 20 uutta poikasta, ja tällä hetkellä puistossa elelee yhteensä 46 yksilöä. Tiikerit kuitenkin pysyivät piiloissaan, mutta tassun jälkiä nähtiin! Nähtiin myös Viidakkokirjan Baloo, eli huulikarhu! Tiesittekö, että karhu on hindiksi baloo, ja siksi Baloo on siis Baloo! Kaikkea sitä oppii!

Lisäksi nähtiin peuroja, villisikoja, lintuja, jotain hirven näköisiä ja maailman ihanin apinavauva. Luontorakkauteni kukoistaa!

Safariviikonlopun jälkeen arki koittaa, täälläkin. Töitä, töitä ja huvituksia -kiireinen mutta kiva viikko edessä. Keskiviikkona ohjelmassa on Jaipurissa asuvan suomalaisen Siljan koulun järkkäämä taidenäyttely, ja torstaina järjestetään meidän kokille yllärisynttärijuhlat: ravintolaan syömään, leffaan ja illanpäätteeksi kakkua ja kemut asuntolassa. Perjantaiaamuna lähdetään työpaikan kanssa festivaaleille Shekhawatiin,jossa ollaankin loppuviikko. Ohjelmaan pitäisi mahduttaa vielä hindin tunnit, joogan taidankin skipata tältä viikolta. Kivaa viikkoa kaikille!