Terve taas!

Terve taas, täältä aamuteen ääreltä! Blogipostauksia ei oo kuulunut pitkiin aikoihin, sillä asuntolan nettiyhteys päätti jostain syystä lakata toimimasta. Ja töissähän meillä on tietenkin facebook, blogit ynnä muut työrauhaa häiritsevät yhteydet ulkomaailmaan blokattu. Alla on siis jälkiraportointia parin viikon takaisista kuulumisista (häät!!), ja lisää tulossa. Ah kuinka kivaa, kun yhteydet pelaa taas!

Ensin luvassa kuitenkin oudoin kokemukseni ikinä, jonka aion nyt jakaa kanssanne (halusitte tai ette). Viime yönä nimittäin heräsin korvatulpat suussani! Voiko olla ällömpää tunnetta kuin herätä omat korvatulpat suussaan? Illalla siis laitoin ne vielä normaalisti korviini... Ai miksikö sitten päätin syödä omat korvatulppani? No, unessani miulle tarjottiin jotain lääkkeitä, siis pillereitä (korvatulpat). Muistan aluksi miettineeni, kannattaakohan näitä syödä kun en tiedä tarkkaan mitä lääkkeitä ne on (voi kunpa olisin päätynyt  siihen, että ei kannata). Päätin kuitenkin laittaa lääkkeet (korvatulpat) suuhuni, mutta ONNEKSI olin fiksu tyttö ja päätin ettei niitä lääkkeitä kannata kuitenkaan nielaista. Oli jo tarpeeki ällöä herätä imeskellen omia korvatulppiaan, mutta ois se ollut vielä ikävämpää jos ne ois saanut mahaansa.

Kivaa päivää Suomi, älkää sielläkään tukehtuko korvatulppiinne! 

Häät!

Ilta huipentui näyttävään hääseremoniaan. Kolme nuorukaista ratsasti hääapaikalle koristelluilla ratsuillaan, intialaisen torvisoittokunnan toitotellessa torviaan. Nuoret tulevat avioparit katsoivat hämmentyneinä toisiaan ja ympärillä olevaa juhlahumua. Lukuisten rituaalien jälkeen parit vaihtoivat kukkaseppeleitä merkiksi yhteisen taipaleen alkamisesta.

Minä ja intialaiset häät. Alkoi jo vähitellen tuntua siltä, että meidän ei vain ole tarkoitettu kohtaavan. Ensimmäisellä kerralla häihin meno peruuntui viime hetkellä. Pari viikkoa sitten sain sähköpostiini hääkutsun työkaverini veljenpojan häihin. Ehdin jo hetken innostua, kunnes kuulin töissä ettei olla menossa, koska häät ovat keskellä viikkoa ja paikkakin on liian kaukana. Mutta, onneksi seuraavana lauantaina olisi toisen työkaverini tuttavan häät, jonne voitaisiin mennä porukalla. Kunnes tuli puhelu, että häät on peruttu, koska joku on kuollut (no nii-i!).

Viime perjantaina istuin jo bussissa matkalla Pushkariin musiikkifestareille, kun sain tekstarin Anulta, että lähtisinkö sunnuntaina mukaan häihin. Hetken epäröityäni päätin että näitä häitä en kyllä missaa. Täällä alkaa hääsesonki lähestyä loppuaan, joten nyt saattaisi hyvinkin olla vika mahdollisuuteni päästä näkemään tämä intialainen spektaakkeli (kai tästä oli tullut jo jonkin sortin pakkomielle..). Sunnuntaiaamuna istuessani puoliunessa aikaisessa aamubussissa ajattelin, että parempi ollakin hyvät häät!

Sunnuntai-iltana sitten huristeltiin autoriksalla kohti hääpaikkaa sarien helmat tuulessa hulmuten! Kyseessä oli perinteiset kylähäät: perillä odotti iso maalaistalo, ja satojen häävieraiden joukkoon mahtui muutama lehmäkin. Siellä mutaisella pihamaalla sitten sipsuteltiin menemään sariemme kanssa. Saman illan aikana kolme paria meni naimisiin, eli päästiin sitten juhlimaan niiden peruuntuneidenkin häiden puolesta!

Potretti morsiamen kanssa.

Näihin pöytiin mahtui paljon väkeä.

Maatalon pihamaalla oli rivissä isoja metallisankoja täynää ruokaa, joka tietenkin tarjoiltiin käsin lautasillemme. Tulista currya ja vetisiä valkoisia palleroita popsiessani totesin hymyillen hindin kielellä, että ruoka on todella hyvää, vaikka mielessäni mietin että nyt se vuosisadan vatsatauti sitten tulee. Herkuista notkuvia buffetpöytiäkin parempaa oli kuitenkin päästä kokemaan aito intialainen kylähäätunnelma - ja sitä tunnelmaa kyllä riitti!

Juhlinta jatkui vielä puolilta öin, kun me lähdettiin jo nukkumaan. Seuraavana aamuna ajelin autoriksalla Anun luota kotiin, kupillinen vihreää teetä naamariin, ja töihin. Väsynyt, mutta onnellinen. Taas yhtä ikimuistoista kokemusta rikkaampana. Mission impossible completed.

Kolmas vaihe?

Shekhawati-festivaaleista puhuttiin töissä jo ensimmäisenä harjoittelupäivänäni. Hienoa, että olet täällä vielä helmikuussa, niin pääset osallistumaan Shekhawati-festivaaleille! Silloin nyökyttelin hymyillen, vaikka en yhtään tiennyt mistä puhutaan. Joka vuosi Nawalgarhissa, Morarka Foundationin syntysijoilla, järjestetään viikonlopun kestävät Shekhawati-festivaalit. Viime viikkojen aikana toimistolla jo virittäydyttiin juhlatunnelmaan katselemalla satoja kuvia viime vuoden festareilta. Tämän vuoden ohjelmassa olisi perinteisiä rajasthanilaisia tanssi- ja lauluesityksiä ja Morarkan järjestämiä luomuviljelyyn ja ekoturismiin liittyviä tapahtumia juhlaillallisineen. Ehkä jopa pääsisin käyttämään edelleen paketissa olevaa sariani!

Mutta kuinkas siinä sitten kävikään…

Reissu peruuntui. Ja tietenkin kuulin tästä vasta torstaina, jolloin alkuperäisten suunnitelmien mukaan piti olla jo menossa. Kyselin varovaisesti pitkin viikkoa, että mihin aikaan ja minä päivänä ollaan lähdössä, ja sain aina sen tyypillisen vastauksen, se selviää huomenna. Torstai-iltapäivänä totesin, että lähtö on sitten varmaan huomenna, ja otin jo kännykän käteeni peruttaakseni perjantaiaamun hindin tunnin. Vasta tässä vaiheessa kuulin, että ei nyt ehkä sittenkään mahdollisesti olla lähdössä ollenkaan. Ja nimenomaan ”ehkä, mahdollisesti” ja kaikki muut tilanteen ymmärrettävyyttä hankaloittavat pikkusanat tulivat ohjaajani suusta niin luontevasti (Eikö sitä nyt voi suoraan sanoa, että joko mennään tai sitten ei?!). Niiiiiiin INTIALAISTA.

Ja syy reissun viime hetken peruuntumiseenkin on niin intialainen. Nawalgarhiin oli tänä viikonloppuna sattumoisin menossa myös iso kuvausryhmä kuvaamaan uutta Bollywood-elokuvaa, ja pikkukaupungin kaikki hotellit oli annettu näiden starojen käyttöön. Siis huolimatta siitä, että meidän järjestö oli varannut hotellin jo aikoja sitten. Eikä sitten voitu lähteä, koska koko kaupungista ei löytynyt meille yöpymispaikkaa. Ainoastaan meidän pomo lähti reissuun edustamaan Morarkaa. Kävisikö näin Suomessa? No ei todellakaan.

Pienen hetken ajan tunsin, kuinka kiukku sisälläni alkoi jo kasvaa, kunnes jotain tapahtui. Kiukku laantui ennen kuin alkoikaan, ja omaksi ihmetyksekseni huomasin mielessäni toteavani, että no mikäs siinä, näitä sattuu ja tuleehan noita festivaaleja. Ostin jo pari uutta kurtaa reissua varten, mutta voihan niitä käyttää muutenkin. Olin jo pakannut tavarat valmiiksi, mutta voihan sen repun aina purkaa. Tulipahan vähän järjestettyä vaatekaappia samalla. Näyttää siltä, että Indian state of mind alkaa vähitellen löytyä tästä järjestelmällisestä länkkäristäkin. Joko tässä ollaan astumassa kulttuurishokin kolmanteen vaiheeseen? ”Vähittäinen oppiminen, toimeentuleminen erilaisissa tilanteissa ja ymmärrys toimintatapojen syistä auttavat sopeutumaan uuteen kulttuuriin. Olo alkaa tuntua kotoisammalta ja kommunikaatio-ongelmat vähenevät. Yleinen uudesta kulttuurista johtuva stressi vähenee.” Vielä ei kyllä ymmärrystä toimintatapojen syistä löydy, mutta toisaalta tarvitseeko edes? Intia on Intia, sen ymmärryksen tason olen saavuttanut ja sillä mennään. Sen kun oivaltaa, niin kyllä siinä ainakin yleinen uudesta kulttuurista johtuva stressi vähenee. Mitä sitä nyt turhia kiukuttelemaan, kun aina voi keittää kupposen chaita ja ottaa rennosti.

Vaikka viikonlopun suunnitelmien peruuntuminen harmittaa, täytyy myöntää että vapaa viikonloppu tuntuu ihan tervetulleelta viime viikon minuuttiaikataulun jälkeen. Oon myös onnistunut hankkimaan elämäni tukkoisimman nenän ja pienen kuumeen, johtuukohan se sitten liikenteen saasteista vai kylmistä illoista – ehkä molemmista. Lepo ei siis tällä hetkellä oo yhtään pahitteeksi. Eilisiltana siemailin parantumisen toivossa rommiteetä, ei vielä helpottanut joten taidan ottaa tänä iltana uuden (tupla)annoksen.  

P.S. Kiitos äiti Fazerin sinisistä!!!! Paketti tuli perille ja ihan ehjänä vielä!

Tiikerisafarilla

Nyt on Intian junat ja jeepit testattu! Perjantaina hindintunnin jälkeen pakkasin repun täyteen lämmintä vaatetta, sillä seuraavan aamun ohjelmassa olisi tiikerisafari Ranthamboren kansallispuistossa, parin tunnin junamatkan päässä Jaipurista. Jälleen olin tyytyväinen, että rinkastani löytyi lämpökerrasto, sillä ajatus jeepillä huristelusta aamukuuden aikaan ilman kunnon hiihtovarustusta olisi tuntunut hyytävältä. Perjantai-iltapäivänä asuntolassa oli iloinen tunnelma – työviikko takana ja tiikerit edessä!

Junassa oli tungosta ja tunnelmaa. Varattiin liput halvimpaan, eli sleeper-luokkaan, kerran kyseessä oli vain parin tunnin matka. Tarkoituksena oli lähteä asemalle hyvissä ajoin, mikä tarkoitti että olimme perillä viisi minuuttia ennen junan lähtöä. Mikä laituri, mikä juna, mikä vaunu?! Ihmeen kaupalla löysimme vaunumme, ja asettauduimme omille paikoillemme, osa ylähyllylle, osa alahyllylle. Illan pimeydessä saavuimme lopulta perille Ranthamboreen.

Aamuvarhaisella kavuttiin jeeppeihin ja ajeltiin kansallispuistoon. Safari oli ihana! Opas kertoi, että kuluneen vuoden aikana kansallispuiston tiikeripopulaatioon oli syntynyt 20 uutta poikasta, ja tällä hetkellä puistossa elelee yhteensä 46 yksilöä. Tiikerit kuitenkin pysyivät piiloissaan, mutta tassun jälkiä nähtiin! Nähtiin myös Viidakkokirjan Baloo, eli huulikarhu! Tiesittekö, että karhu on hindiksi baloo, ja siksi Baloo on siis Baloo! Kaikkea sitä oppii!

Lisäksi nähtiin peuroja, villisikoja, lintuja, jotain hirven näköisiä ja maailman ihanin apinavauva. Luontorakkauteni kukoistaa!

Safariviikonlopun jälkeen arki koittaa, täälläkin. Töitä, töitä ja huvituksia -kiireinen mutta kiva viikko edessä. Keskiviikkona ohjelmassa on Jaipurissa asuvan suomalaisen Siljan koulun järkkäämä taidenäyttely, ja torstaina järjestetään meidän kokille yllärisynttärijuhlat: ravintolaan syömään, leffaan ja illanpäätteeksi kakkua ja kemut asuntolassa. Perjantaiaamuna lähdetään työpaikan kanssa festivaaleille Shekhawatiin,jossa ollaankin loppuviikko. Ohjelmaan pitäisi mahduttaa vielä hindin tunnit, joogan taidankin skipata tältä viikolta. Kivaa viikkoa kaikille!