Kolmas vaihe?

Shekhawati-festivaaleista puhuttiin töissä jo ensimmäisenä harjoittelupäivänäni. Hienoa, että olet täällä vielä helmikuussa, niin pääset osallistumaan Shekhawati-festivaaleille! Silloin nyökyttelin hymyillen, vaikka en yhtään tiennyt mistä puhutaan. Joka vuosi Nawalgarhissa, Morarka Foundationin syntysijoilla, järjestetään viikonlopun kestävät Shekhawati-festivaalit. Viime viikkojen aikana toimistolla jo virittäydyttiin juhlatunnelmaan katselemalla satoja kuvia viime vuoden festareilta. Tämän vuoden ohjelmassa olisi perinteisiä rajasthanilaisia tanssi- ja lauluesityksiä ja Morarkan järjestämiä luomuviljelyyn ja ekoturismiin liittyviä tapahtumia juhlaillallisineen. Ehkä jopa pääsisin käyttämään edelleen paketissa olevaa sariani!

Mutta kuinkas siinä sitten kävikään…

Reissu peruuntui. Ja tietenkin kuulin tästä vasta torstaina, jolloin alkuperäisten suunnitelmien mukaan piti olla jo menossa. Kyselin varovaisesti pitkin viikkoa, että mihin aikaan ja minä päivänä ollaan lähdössä, ja sain aina sen tyypillisen vastauksen, se selviää huomenna. Torstai-iltapäivänä totesin, että lähtö on sitten varmaan huomenna, ja otin jo kännykän käteeni peruttaakseni perjantaiaamun hindin tunnin. Vasta tässä vaiheessa kuulin, että ei nyt ehkä sittenkään mahdollisesti olla lähdössä ollenkaan. Ja nimenomaan ”ehkä, mahdollisesti” ja kaikki muut tilanteen ymmärrettävyyttä hankaloittavat pikkusanat tulivat ohjaajani suusta niin luontevasti (Eikö sitä nyt voi suoraan sanoa, että joko mennään tai sitten ei?!). Niiiiiiin INTIALAISTA.

Ja syy reissun viime hetken peruuntumiseenkin on niin intialainen. Nawalgarhiin oli tänä viikonloppuna sattumoisin menossa myös iso kuvausryhmä kuvaamaan uutta Bollywood-elokuvaa, ja pikkukaupungin kaikki hotellit oli annettu näiden starojen käyttöön. Siis huolimatta siitä, että meidän järjestö oli varannut hotellin jo aikoja sitten. Eikä sitten voitu lähteä, koska koko kaupungista ei löytynyt meille yöpymispaikkaa. Ainoastaan meidän pomo lähti reissuun edustamaan Morarkaa. Kävisikö näin Suomessa? No ei todellakaan.

Pienen hetken ajan tunsin, kuinka kiukku sisälläni alkoi jo kasvaa, kunnes jotain tapahtui. Kiukku laantui ennen kuin alkoikaan, ja omaksi ihmetyksekseni huomasin mielessäni toteavani, että no mikäs siinä, näitä sattuu ja tuleehan noita festivaaleja. Ostin jo pari uutta kurtaa reissua varten, mutta voihan niitä käyttää muutenkin. Olin jo pakannut tavarat valmiiksi, mutta voihan sen repun aina purkaa. Tulipahan vähän järjestettyä vaatekaappia samalla. Näyttää siltä, että Indian state of mind alkaa vähitellen löytyä tästä järjestelmällisestä länkkäristäkin. Joko tässä ollaan astumassa kulttuurishokin kolmanteen vaiheeseen? ”Vähittäinen oppiminen, toimeentuleminen erilaisissa tilanteissa ja ymmärrys toimintatapojen syistä auttavat sopeutumaan uuteen kulttuuriin. Olo alkaa tuntua kotoisammalta ja kommunikaatio-ongelmat vähenevät. Yleinen uudesta kulttuurista johtuva stressi vähenee.” Vielä ei kyllä ymmärrystä toimintatapojen syistä löydy, mutta toisaalta tarvitseeko edes? Intia on Intia, sen ymmärryksen tason olen saavuttanut ja sillä mennään. Sen kun oivaltaa, niin kyllä siinä ainakin yleinen uudesta kulttuurista johtuva stressi vähenee. Mitä sitä nyt turhia kiukuttelemaan, kun aina voi keittää kupposen chaita ja ottaa rennosti.

Vaikka viikonlopun suunnitelmien peruuntuminen harmittaa, täytyy myöntää että vapaa viikonloppu tuntuu ihan tervetulleelta viime viikon minuuttiaikataulun jälkeen. Oon myös onnistunut hankkimaan elämäni tukkoisimman nenän ja pienen kuumeen, johtuukohan se sitten liikenteen saasteista vai kylmistä illoista – ehkä molemmista. Lepo ei siis tällä hetkellä oo yhtään pahitteeksi. Eilisiltana siemailin parantumisen toivossa rommiteetä, ei vielä helpottanut joten taidan ottaa tänä iltana uuden (tupla)annoksen.  

P.S. Kiitos äiti Fazerin sinisistä!!!! Paketti tuli perille ja ihan ehjänä vielä!