Happy Holi!

Red for prosperity, green for happiness, blue for sensitivity, orange for progress, pink for friendship. Värien juhlaa Goalla, happy Holi!!

Viikko sitten kävin hakemassa tytöt Delhin lentokentältä. Alkuviikko mentiin ihan turisteina, kamerat kourassa ja matkaoppaat toisessa. India Gate, Lotus Temple, Red Fort, Agra Fort ja upea Taj Mahal. Selvittiin kunnialla myös THE junamatkasta. Matkaseurana meillä oli muun muassa neljä vanhaa viiksekästä ja turbaanipäistä herrasmiestä, kenties kylän vanhimpia älykköjä. Oikein mukavia ja leppoisia herroja! Loppujen lopuksi 31 tuntia Indian Railwaysilla hujahti kuin siivillä. No totta puhuakseni ei nyt ehkä ihan kuin siivillä, mutta pahimmilta hermoromahduksilta vältyttiin ja matkan jälkeen kaikki oli yhtä mieltä siitä, että kyllä kannatti! Kerrassaan oivallinen tapa tutustua intialaiseen kulttuuriin, ihmisiin ja maisemiin, syödä junamenun vegetarian biryania (riisiä muutaman herneen ja sipulin kera) kyllästymiseen asti, ja kohdata myös oma sisäinen junamatkailijansa.

Sivistystä ja kulttuuria kerrakseen, nyt voi hyvillä mielin loikoilla biitsillä. Goan rantakohteet on ollut hienoja ja monipuolisia. Arambolassa pulahdettiin mereen suoraan oman rantabungalowin terassilta ja iltaisin fiilisteltiin rannalla kynttilöiden valossa livemusiikin ja kylmän oluen kera. Anjunassa satuttiin valitsemaan yöpaikaksi varsin viehättävä rantamajoitus, joka kuitenkin hämärän tullen osoittautui varsinaiseksi teknobilekeitaaksi. Päätettiin että parasta bailata molemmat yöt aamuun asti – eihän siitä nukkumisesta olisi kuitenkaan mitään tullut. Nyt toivutaan teknojytinästä rauhallisessa ja idyllisessä Palolemissa, ehdottomasti kaunein ranta tähän mennessä! Meri, ranta, ystävät, ayurvedaöljyhieronnat, kylmät drinksut ja aurinko – kyllä kelpaa! :)

Hyvää pääsiäistä! p.s. Jemmatkaa miulle mämmiä!

Puuroa, parannus ja pulahdus!

Elävien kirjoissa taas! Takana viikko Rishikeshissä: paljon lepoa, yksi uusi luettu kirja, puuroa, jogurttia, hedelmiä ja taas kerran puuroa – on jo ikävä mausteista intialaista ruokaa! Sairaalakokemuksia (kokemuksia nekin) kertyi enemmänkin, sillä heti oman kuntoni kohennuttua vietinkin seuraavan iltapäivän norjalaisen Solveign seurana sympaattisessa pikkusairaalassa metsän keskellä. Pääsimme lähtemään sairaalasta vasta illalla, ja koska ulkona oli jo pimeää, saimme kotiinkuljetuksen sairaalaakin sympaattisemmalla kolisevalla pikku ambulanssilla. Joogaopet kyselivät vointiamme päivittäin, ja yksi heistä ilmestyi sairaalaankin tarkistamaan, että kaikki on kunnossa. Jopa vaellusfirman Bobby toivotteli paranemisia tekstarilla - siitäkin huolimatta, että jouduimme perumaan vaelluksen ja Bobbyltä jäi viime hetkellä hyvät tienestit saamatta. Kaikki on niin ystävällisiä täällä!

Viikkoon mahtui sairastelujen lisäksi onneksi paljon muutakin. Vaellussuunnitelmat vaihtui jooga-ashramiin, jossa aamut aloitettiin seitsemältä –iloiseksi yllätyksekseni- nenäkannun kanssa! Voi kuinka ehdinkään kaivata vanhaa kunnon nenäkannua Jaipurin saasteisessa ilmassa! Jooga jäi sairastelun vuoksi vähemmälle, mutta opeteltiin Marien kanssa meditaation saloja (on muuten yllättävän rankkaa istua tunti paikoillaan risti-istunnassa pimeässä huoneessa) ja pyhien mantrojen laulamista nepalilaisen ohjaajan johdolla. Iltaisin auringonlaskun aikaan käytiin katsomassa tunnelmallista ganga aartia, paikallisten rukoushetkeä, jonka aikana Gangesin äärellä lauletaan, soitetaan ja sytytetään kynttilöitä. Pääsin myös kuuntelemaan erään maailmankuulun gurun, Moojin, elämänoppeja – henkistä ravintoa siis kerrakseen! Ja siinä sivussa olo koheni päivä päivältä kuin huomaamatta.

Ja pulahdinpas pyhässä Ganges-joessakin! Oltuani lähes viikon petipotilaana, oli olo tuon virkistävän pulahduksen jälkeen kaikin puolin kuin uudesti syntyneellä! Vikana päivänä olin jo niin voimissani, että lähdettiin koskenlaskuun joelle, ihan huippuhauskaa puuhaa!! Siellä pärskeissä melottiin menemään, silmät, korvat, nenä ja suu täynnä pyhää vettä. Ja ne maisemat! Kirkaa lainatakseni, nyt maistuu elämä taas! ;)

Constanzen kanssa valmiina Gangesin kuohuihin!

Tällaisia tarinoita Rishikeshistä. Eilen saavuttiin junalla Delhiin norjalaisen Solveign kanssa. Ensivaikutelmani Delhistä tiivistyy kahden sanan ympärille: kuuma (+36) ja liikenneruuhka. Siihen kiinnitin heti huomiota, että täällä on oikeita busseja, eikä pelkästään sellasia kolisevia rotiskoja niin kuin Jaipurissa. Solveig jatkoi matkaansa jo Goalle, ja itse yritän seuraavien päivien aikana päästä uuden tuttavuuteni Delhin kanssa ensivaikutelmaa syvemmälle. Huomenna taidan aloittaa Gandhi-museosta. Viikonloppuna saankin jo odotettuja vieraita Suomesta (miten aika onkaan mennyt näin nopeesti), ja matka jatkuu Delhistä Agran kautta Goalle!

Holy Ganges!

Maanantai 11.3.

Voittajafiilis! 12 tunnin junamatkan jälkeen perillä Rishikeshissä. Lauantai-iltana Jaipurissa kuumemittarin lukemat näytti vielä 38,4. Yöjuna oli kuitenkin positiivinen yllätys: oli omat pedit, valkoiset lakanat, viltit, tyynyt ja kaikki! Ja jopa vessoja löytyi jokaiseen makuun: indian style & western style. Junassa nukutti ihmeen hyvin, ja aamulla kuume oli kutakuinkin poissa. Perillä Rishikeshissä hiki vielä virtasi ja olo oli kuin maratonin juosseella, ja ensimmäinen päivä menikin petipotilaana. Vielä täytyy sanoa muutama sananen intialaisista lääkäreistä. Lääkäri Jaipurissa ehdotti heti tippaa ja lihakseen piikitettävää särkylääkettä – aika äärimmäistä meininkiä mielestäni. Jo kuumemittarin suuhun laittaminen tuntui ihan tarpeeksi extremeltä. Lopulta sain pussillisen erivärisiä pillereitä, joita oon viime päivät ahkerasti popsinut.

Täytyy sanoa, että täällä on ihanaa! Mikä voisikaan paremmin parantaa kuin lepo, vuoret ja vieressä virtaavan Ganges-joen pyhä liplattelu? Joki laskee tänne Rishikeshiin suoraan Himalajalta, joten täällä vesi on vielä kirkasta, toisin kuin Varanasissa tai muualla Intiassa. Muutaman päivän lepuuttelun jälkeen olo on jo kohentunut, ja lumet vuorilla on sulanut sen verran, että keskiviikkona lähdetään 3 yön telttavaellukselle! Retkiseurueessa lisäkseni saksalaiset Marie ja Jonas sekä Aussi-Adam.

Tiistai 12.3.

Mutta mutta. Tulipas taas todistettua, että Intiassa aikataulut, suunnitelmat, olosuhteet – kaikki, voi muuttua yhden päivän aikana. Kunto meni nimittäin viime yönä rutkasti alaspäin, ja tämän päivän vietinkin vaellusvarusteiden pakkailun sijaan sairaalassa. Marie – tuki ja turva, mukana huolehtimassa. Lääkäri vaikutti edellistä huomattavasti asiantuntevammalta, ja englantikin sujui hyvin. Nyt popsin antibioottien sijaan amebalääkkeitä – tuttua puuhaa. Lisäksi hedelmiä, jogurttia ja puuroa, muuta ei kuulemma hetkeen sitten kannatakaan syödä. Vaellus jäi tällä kertaa haaveeksi, voitte vaan arvata kuinka harmittaa lipitellä täällä kamalan makuista suolasokeriliuosta lumihuippuisten vuorten ihastelun sijaan!

Mutta, mitäpä Intian reissu olisikaan ilman yhtä (toivottavasti se riittää) kunnon amebahyökkäystä, kyllä kai tämäkin piti kokea. Ja jos tässä nyt vielä positiivista virettä yrittää hakea, niin sairastanpa ainakin uskomattoman upeissa maisemissa. Holy Ganges!

Haikeat hyvästit

Vika työviikko on takanapäin ja tänään on aika jättää haikeat hyvästit Jaipurille. Viimeiset viikot on hujahtanut asioita hoitaessa, kyläillessä ja totutellessa siihen ajatukseen, että kohta se rinkka on pakattava. Tätä tunnekuohusekamelskaa en oo ees yrittänyt aiemmin pukea sanoiksi: iloinen, surullinen, väsynyt, innoissaan… Skaala on laaja. Oon jo viimeiset kolme viikkoa ajellu tippa linssissä tuktukilla ympäri kaupunkia, herkkiä hetkiä on vietetty niin iltapäivän liikenneruuhkassa, illalliskutsuilla kuin pyykkiä pestessä. 

Kolme kuukautta on hujahtanut hurjan nopeasti! Tuktukilla on ajeltu kuoppaisia teitä niin paljon, että sisäelimeni on varmasti vaihtanut paikkojaan, ja kuulonkin voisin testauttaa kun palaan sinne pohjolan hiljaisuuden keskelle. Joogasalilla on vääntäydytty intialaisten mammojen kanssa mitä kummallisimpiin asentoihin, ja haettu yhteyttä universumin sielun kanssa. Hindiä on opiskeltu 27 tuntia plus kotiläksyjen parissa tunnollisesti vietetyt tunnit. Miulla oli Intian ihanin hindin ope! Viime viikolla palautin harjoittelun loppuraportin, Organic Agriculture – Towards more sustainable food production, josta tuli lopulta ihan kunnon teos (varokaa vaan, saatte kaikki sen sitten tuliaisiksi). Ja tällä kertaa pääsin myös esittämään huolella laatimani pp-esityksen. Raporttia selaillessani tajusin, että on kyllä ollut hyvä ja mielenkiintoinen harjoittelu! Uskon, että kaikki ne ajoittaisia kiukunpuuskia aiheuttaneet tilanteet liittyy enemmänkin yleiseen työkulttuuriin täällä, ja sama odottelu ja asioiden ei-hoituminen olisi tullut vastaan missä tahansa toisessakin työpaikassa. Pomo ehdotti, että voisin avata Morarkan liikkeen Suomeen – no mikä jottei!

Morarkan tiimi

Hindin opelle luomukeksejä omasta putiikista.

Vika työpäiväni torstaina päättyi juhlallisissa ja kansainvälisissä merkeissä nautittuun lounaaseen, sillä Morarkan johdon lisäksi paikalla oli myös Intian visiitille tulleet Saudi-Arabian yhteistyökumppanit. Lounaan jälkeen meidän porukka toi vielä kakun pöytään, ja kakun lisäksi nautittiin Fazerin sinistä ja Halvan salmiakkia. 

Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Mutta mikä parhainta, ei ees lopu, nimittäin India Tour odottaa! Parin viikon päästä saan Suomesta ihan parasta reissuseuraa ikinä, ja luvassa on syvätutustumista intialaiseen kulttuuriin 30 tunnin junamatkan muodossa, meri ja aurinkoa – voisko parempaa toivoa? Sitä ennen laitan vaelluskengät jalkaan ja suuntaan pohjoiseen vuoristomaisemiin trekkailemaan. Tosin saa nähdä mitä käy, sillä saatiin tänään puhelu trekkifirmalta, että viime yön kovien lumisateiden jälkeen kaikki vaellusreitit on suljettu. Ja viime yönä sitten sain lopultakin sen elämäni vatsataudin kuumeen kera – näin vikan päivän kunniaksi. Kyllä nyt tuntuu, että maailmanluoja Brahmanilla on kiviä kengässä tai muuten vaan huono päivä. Mutta ei lannistuta, tänään yöjunalla pohjoiseen, toivotaan että lajitelma intialaisia pillereitä toimii ja lumet sulaa. Ja jos ei sula niin sitten vaan pulikoidaan siellä puhtoisessa Gangesissa. Rinkka on pakattu, seuraava pysähdys Rishikeshissä. Tsaukkidau! Tässä vielä tunnelmia vikoilta viikoilta.

My soul is uniting with universe's soul... ommmmm..

Susma-supervisorin luona yökylässä. Iltaa vietettiin Susman vuokraisännän perheen kanssa, ja tietenkin sain pukeutua mitä erilaisimpiin sareihin. 

Neera - ruokaa rakkaudella. Isan työkaverin luona kokkikurssilla. Aivan ihana perhe!

Jaipur, Pink City.

Operaatio junaliput

Kyllä vain, Jaipurin aika alkaa lähestyä loppuaan ja on aika ottaa katse kohti tulevaisuutta. Luulin olevani ajoissa, kun olin hankkimassa junalippuja kolme viikkoa ennen matkustuspäivää. Vaan enpäs ollut, kaikki paikat, kaikissa junissa myyty! Kai se selittyy Intian suurella ihmismäärällä ja sillä, että suurin osa paikallisista matkustaa junalla. Mutta silti! Miten tässä nyt voi muka sponttaania matkailua harrastaa, jos junaliput pitää varata kaks kuukautta etukäteen?! Tuskaisen kuumalla ja meluisalla juna-asemalla jonottamisen ja ei ainakaan minun aivoilleni suunnattujen online-varausjärjestelmien jälkeen täytyy kyllä todeta, että VR kunniaan. Nyt loppuu se Valtion Rautateiden mollaaminen, tai jos ei lopu niin tulkaa tänne varailemaan junamatkoja.

Vaihtoehtoisten reittisuunnitelmien ja sisäisten lentojen etsimisen lomassa ehdin jo hiukkasen tuskastua, kunnes kuulin junalippujen erityiskiintiöstä. Eilen sitten marssin takaisin juna-asemalle ja lippuluukulle, joka oli suunnattu turisteille, poliitikoille, vammaisille ja vapaustaistelijoille. Ja se kannatti, tämä vammainen turistipoliitikko, ent. vapaustaistelija, lähti juna-asemalta kotiin viisi junalippua taskussaan! Reilun parin viikon päästä Taia, Heli, Anna, Astu ja mie nautitaankin näistä junalipuista sitten oikein kunnolla, sillä junamatka Agrasta Goalle kestää 30,5 tuntia. Tätä elämysmatkaa, ja ennen kaikkea parasta matkaseuraa odotellessa! <3

Toimistosta luomutiloille

Ihan huippu reissu takana! Voisin niin muuttaa Nawalgarhiin ja rueta Morarkan kenttätyöntekijäks – tai vaikka luomuviljelijäks! Pääsin siis vihdoinkin viime maanantaina maaseutumatkailemaan Morarkan luomutiloille Nawalgarhiin! Kyseessä oli se samainen kenttätyömatka, jonka piti toteutua jo tammikuun ekalla viikolla (parempi myöhään kuin ei milloinkaan, ainakin Intiassa). Täytyy myöntää, että pikkasen jänskätti sunnuntai-iltana, sillä lähdin reissuun yksin, ensimmäistä kertaa Intiassa. Tarkoituksena oli selvitä Jhunjhunuun (on täällä paikoilla nimet) menevään bussiin ja onnistua jäämään pois Nawalgarhin kohdalla, jossa vastassa odottaisi Morarkan kenttätoimiston työntekijä. Sunnuntai-iltana kertasin pikku paniikissa hindin tunnilla oppimani matkustamiseen liittyvät fraasit, kuten ”Meneekö tämä bussi Jhunhunuun Nawalgarhin kautta?” :D

Jaipurin bussiasemalla tapasin ystävällisen intialaisen tytön, joka oli myös matkalla Jhunjhunun suuntaan kotikyläänsä. Tyttö istahti bussissa viereeni ja lupasi huolehtia, että jään oikealla pysäkillä pois. Se siitä huolesta sitten! Huonosti nukutun yön jäljiltä torkahtelin koko bussimatkan, ja joka kerta silmät avatessani näin aina vain enemmän keltaista hiekkaa ja vähemmän rakennuksia. Ei ollut Jaipurin liikenneruuhkista tietoa näillä maanteillä.

Kolmen tunnin matkustamisen jälkeen tupsahdinkin jo ulos bussista. Siellä seisoin keskellä pikkukylän bussiasemaa, ja tunsin kuinka ainakin 20 silmäparia seurasi tiivisti jokaista hengenvetoani. Eikä noutajaani tietenkään näkynyt missään (mieleeni hiipi jo pieni epäilys siitä, olenko sitten kuitenkaan oikeassa paikassa..). Aurinko porotti kuumasti. Olin pukeutunut mustaan pitkähihaiseen ja kietoutunut huiviin, mutta siinä kaikkien katseiden alla en uskaltanut alkaa vähentämään yhden ainutta vaatekappaletta. Nawalgarilaiset osoittautuivat heti kättelyssä oikein ystävälliseksi porukaksi, sillä odotellessani noutajaani kyytiä tarjottiin jo pyörän tarakalla ja kamelin selässä. Kohteliaasti kerroin, että ystäväni tulee hakemaan minut autolla ihan pian. Kohta kuulinkin jo oman nimeni, mutta auton sijaan näinkin motskarin. Noh, eihän siinä sitten muuta kun motskarin kyytiin vaan ja menoksi. Jotenkin onnistuin kuljettamaan vielä repun, laukun ja vesipullonkin mukanani.

Maanantai ja tiistai ajeltiin Shailendran ja Digvijayn, Morarkan työntekijöiden, kanssa motskareilla ympäri Nawalgarhia. Aivan ihana pikkukaupunki! Ei tietoakaan Jaipurin liikenneruuhkista tai melusta, ja kymmenen minsan ajomatkan päästä löytyi luomupeltoja ja pikkukyliä. Nawalgarhin alueella on yhteensä 1015 Morarkan projektiin rekisteröitynyttä luomuviljelijää, aika paljon! Parin päivän ohjelmaan mahtui hurmaavia haveleita (yli sata vuotta vanhoja rakennuksia), yksi jätevedenpuhdistamo, maanviljelijöille suunnattu luomuviljelyn koulutuskeskus, Morarkan rakennuttama kirjasto ja vierailu luomutilalla, jossa pääsin kyselemään viljelijöiden omia kokemuksia luomuviljelyyn siirtymisestä. Lisäksi tapasin naisia, joille Morarka on tarjonnut koulutuksen tietokoneen käytöstä ja luomuvijlelystä. Nykyään nämä entiset kotirouvat saavat tuloja työskentelemällä osa-aikaisesti Morarkan infokeskuksessa, jossa he keräävät dataa luomutiloilta ja neuvovat uusia viljelijöitä luomuviljelyyn liittyvissä ongelmissa. Nawalgarhissa kovinkaan moni ei puhunut hyvin englantia, ja onnistuin selvittämään yllättävän monet tilanteet hindin avulla! Ihan paras fiilis, kun tajuaa että jotain on oikeesti oppinut!

Koska harjottelua oli jäljellä enää pari viikkoa, ei siinä voinut mitään suurempia kenttätyöprojekteja enää suunnitella. Oli kuitenkin huippumielenkiintoista päästä näkemään, kuulemaan ja kokemaan käytännössä kaikki se, mistä olin aiemmin lukenut ja kirjottanut. Ja hyvää kuvamatskua sain loppuraporttiin. Kyllä tästä nyt saatiin kirsikka kakun päälle! :)