Häät!

Ilta huipentui näyttävään hääseremoniaan. Kolme nuorukaista ratsasti hääapaikalle koristelluilla ratsuillaan, intialaisen torvisoittokunnan toitotellessa torviaan. Nuoret tulevat avioparit katsoivat hämmentyneinä toisiaan ja ympärillä olevaa juhlahumua. Lukuisten rituaalien jälkeen parit vaihtoivat kukkaseppeleitä merkiksi yhteisen taipaleen alkamisesta.

Minä ja intialaiset häät. Alkoi jo vähitellen tuntua siltä, että meidän ei vain ole tarkoitettu kohtaavan. Ensimmäisellä kerralla häihin meno peruuntui viime hetkellä. Pari viikkoa sitten sain sähköpostiini hääkutsun työkaverini veljenpojan häihin. Ehdin jo hetken innostua, kunnes kuulin töissä ettei olla menossa, koska häät ovat keskellä viikkoa ja paikkakin on liian kaukana. Mutta, onneksi seuraavana lauantaina olisi toisen työkaverini tuttavan häät, jonne voitaisiin mennä porukalla. Kunnes tuli puhelu, että häät on peruttu, koska joku on kuollut (no nii-i!).

Viime perjantaina istuin jo bussissa matkalla Pushkariin musiikkifestareille, kun sain tekstarin Anulta, että lähtisinkö sunnuntaina mukaan häihin. Hetken epäröityäni päätin että näitä häitä en kyllä missaa. Täällä alkaa hääsesonki lähestyä loppuaan, joten nyt saattaisi hyvinkin olla vika mahdollisuuteni päästä näkemään tämä intialainen spektaakkeli (kai tästä oli tullut jo jonkin sortin pakkomielle..). Sunnuntaiaamuna istuessani puoliunessa aikaisessa aamubussissa ajattelin, että parempi ollakin hyvät häät!

Sunnuntai-iltana sitten huristeltiin autoriksalla kohti hääpaikkaa sarien helmat tuulessa hulmuten! Kyseessä oli perinteiset kylähäät: perillä odotti iso maalaistalo, ja satojen häävieraiden joukkoon mahtui muutama lehmäkin. Siellä mutaisella pihamaalla sitten sipsuteltiin menemään sariemme kanssa. Saman illan aikana kolme paria meni naimisiin, eli päästiin sitten juhlimaan niiden peruuntuneidenkin häiden puolesta!

Potretti morsiamen kanssa.

Näihin pöytiin mahtui paljon väkeä.

Maatalon pihamaalla oli rivissä isoja metallisankoja täynää ruokaa, joka tietenkin tarjoiltiin käsin lautasillemme. Tulista currya ja vetisiä valkoisia palleroita popsiessani totesin hymyillen hindin kielellä, että ruoka on todella hyvää, vaikka mielessäni mietin että nyt se vuosisadan vatsatauti sitten tulee. Herkuista notkuvia buffetpöytiäkin parempaa oli kuitenkin päästä kokemaan aito intialainen kylähäätunnelma - ja sitä tunnelmaa kyllä riitti!

Juhlinta jatkui vielä puolilta öin, kun me lähdettiin jo nukkumaan. Seuraavana aamuna ajelin autoriksalla Anun luota kotiin, kupillinen vihreää teetä naamariin, ja töihin. Väsynyt, mutta onnellinen. Taas yhtä ikimuistoista kokemusta rikkaampana. Mission impossible completed.